» » » Kuoleman tarkoitus

Kuoleman tarkoitus

Kuoleman tarkoitus
Category: Death / Fiction / Love / France
Author: Bourget Paul
Title: Kuoleman tarkoitus
Release Date: 2018-05-14
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 208
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 19

The Project Gutenberg eBook, Kuoleman tarkoitus, by Paul Bourget,Translated by Aune Krohn

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kuoleman tarkoitus

Author: Paul Bourget

Release Date: May 14, 2018 [eBook #57163]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN TARKOITUS***

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KUOLEMAN TARKOITUS

Kirj.

PAUL BOURGET

Ranskan kielestä suomensi

Aune Krohn

Porvoossa,Werner Söderström Oy,1919.

I

Ennenkuin nämä muistot himmenevät, tahtoisin kirjoittaa ne paperille.Täällä sairaalassani Saint-Guillaume kadun varrella — sota onsen muuttanut kenttälasaretiksi — on minulla sangen vähän aikaa:neljäkymmentä vuodetta, ja kaikki aina käytännössä. Ja millaisiahaavoitettuja! Meitä on kaksi lääkäriä. Sanoinko kaksi!… Kirurgimmeei tule muulloin kuin aamuisin leikkauksia suorittamaan. Hän palaailtapäivällä, silmää hätäisesti potilaita ja menee tiehensä, jolloinminä jään kahden toista vuosikurssia opiskelevan ylioppilaspahasenkanssa, joka sydänvian vuoksi on vapautettu sotapalveluksesta ja onniin kömpelö, että töin tuskin voin uskoa hänen suoritettavakseensuoniruiskeen. Tätä on nyt kestänyt yhdeksän kuukautta: elokuun,syyskuun, lokakuun, marraskuun, joulukuun, tammikuun, helmikuun,maaliskuun, huhtikuun — yhdeksän kuukautta siitä lähtein, kunpyysin ontuvasta jalastani huolimatta päästä rintamalle palvelemaanhaavoitettujen sidepaikkaan. Näen edessäni tuon säteilevän iltapäivän— sellaisia oli, mikä iva, niin usein vuoden 1914 traagillisenakesänä! — sekä tuloni opettajaparkani, professori Michel Ortèguen luo,joka oli ottanut esittääkseen anomukseni.

— Mahdotonta, rakas Marsal. Teitä ei huolita. Mutta olen järjestänytkoko asian toisin. Sotilaallistutan oman sairaalani. Olittealilääkärinäni Beaujonissa. Siitä pitäin olette ollut hieman uskotonkirurgialle. Se antaa teille anteeksi. Tarvitsen apulaista, johon voinluottaa Otan Teidät… Se on siis päätetty?

Sille, joka kerrankaan on työskennellyt Ortèguen johdolla, on tämämies voimakkaine persoonallisuuksineen ainaiseksi jäänyt "herraksi jamestariksi", jonka käskyistä ei ole kiistelemistä. Suostuin siis. Olennyt viettänyt koko sota-ajan tässä entisessä palatsissa, jonka Ortègue,niin kummalta kuin se tuntuukin, sovellutti oman erikoisalansa,hermokirurgian, harjoituskentäksi. Hän ylpeili tästä rakennuksesta,johon arkkitehti Daniel Marot vuonna 1690 teki piirrokset Colombièresinensimmäistä herttuaa varten. Hän luetteli mielellään sen muistojaja asukkaita: ensin sen omisti Colombièresin herttua, sitten jokusuuren Condén pojantytär, sitten muuan rahamies, mikä lie ollut —Lawin järjestelmän rikastuttama parturinpoika. Hirmuvallan aikanaoli palatsi vankilana muuttuakseen sittemmin Napoleonin aikanamarsalkan asunnoksi sekä ottaakseen heinäkuun kuningasvallan aikanasuojiinsa ulkomaisen lähetystön ja toisen keisarikunnan aikana eräänsenaattorin. Monta sydändraamaa on varmaan näytelty noiden kahdensadankahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa näiden seinäin sisällä ja tämänrauhaisan puutarhan näköpiirissä — missä parhaillaan ikivanhat puuttyöntävät esiin uuden kevään silmikoita. Niiden lehdet viheriöitsivätelokuussa. Olen nähnyt niiden kellastuvan, lakastuvan, karisevan. Näenniiden jälleen pukeutuvan vihreään. Monet muut silmät ovat katselleetnäitä samoja puita ahdistuksen hetkinä, kummastellen, niinkuin minäkin,tämän luonnon työn, tasarytmisen, hitaana jatkuvan, ja inhimillisenmieltenkuohun surkean mielettömyyden vastakohtaisuutta. Mitä olivatkuitenkaan murhenäytelmät, joihin tämän talon asukkaat joutuivatottamaan osaa, verrattuina siihen hirveään mullistukseen, jonka kamaliajälkimuistoja nyt nähdään täällä kaikkialla, jopa tätä keväistäpuutarhaa katsellessa. Silvottuja ihmisiä laahustaa siellä, keneltäkäsivarsi, keneltä jalka poikkisahattuna, heikkoina, ensi auringonhyväilyä etsien. Jos käyn tuosta ovesta sisään, näen huone huoneeltapäänalaisilla haavoitettujen verettömiä tai punaisiksi pöhöttyneitäkasvoja, silmäterät kuumeisina, sieraimet yhteenpuristettuina, suuttörröllään, ja vuodepeitteillä sanomalehtiä hujan hajan otsikkoineen,jotka loihtivat silmiin vielä kamalampaa kurjuutta: Rajuja taisteluitaDixmuidenissa… — Reimsiä uudelleen pommitettu… — Vedenalainenupottanut valtamerihöyryn!

Kuinka monta kertaa minua koko tuon syksyn ja talven noita sodanläheisyyden todisteita nähdessäni kauhistikaan se, että itse olintässä, tosin en hyödyttömänä, mutta poissa vaaran ulottuvilta! Olinmaahan painua rujouteni häpeästä, aivan kuin olisi minulla ollut syytäsiihen onnenoikkuun, joka pani minut kolmekymmentakaksi vuotta sittensyntymään kämpyräjalkaisena leikkauksenkin ollessa mahdoton! Kun"Taubet" ja "Zeppeliinit" heittivät pommejaan Pariisiin, tunsin, halkikapinoimishaluni ja kauhunikin, kuin jonkinlaista lievitystä. Tosin olivaara mitätön, mutta se oli sittenkin vaara, ja minusta tuntui, ettäotin osaa taisteluun pelkästään silmänräpäyksen ajan kuulemalla tuotapommien räjähtelyä, jota sankarilliset sotilaamme kuulivat joka päivä.Sitten aloin harkita. Sanon sotilaitamme sankarillisiksi. Minkätähden?Koska he urheasti panevat henkensä alttiiksi. Minkä puolesta?Velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta mikä on heidän velvollisuutensa?Lainkuuliaisuus. Pohdin tätä ajatusta. Mitä on laki oppineittensilmissä? Joka-aikainen ja välttämätön syy-yhteys kahden tosiasianvälillä. Jos Ortègue vielä eläisi, antaisi hän minulle sankaruudestahyvin yksinkertaisen määritelmän: "Otaksutaan muuan tosiasia:vaara; otaksutaan ryhmä toisia tosiasioita: sellainen ja sellainenluonnonlaatu, sellainen ja sellainen perinnöllisyys, sellainen jasellainen kasvatus. Tämä luonnonlaatu, tämä perinnöllisyys, tämäkasvatus erittää rohkeutta ja tuo toinen mielenlaatu, perinnöllisyys jakasvatus erittää pelkuruutta, niinkuin mahalaukku erittää mahanestettäja maksa sappea sen tai sen aineen vaikutuksesta." Minä kuuntelisinhäntä. En uskaltaisi vastata. Silti en olisi ajattelematta, ettäsielulliset ilmiöt ovat paljon monimutkaisempia, kuin moiset selittelytmyöntävät. Emme arvostele mahalaukkua, erittipä se mahanestettä taiei, emmekä maksaa, eritti se sappea tai oli erittämättä. Sotilastaarvostelemme, sekä sitä, joka osoittaa rohkeutta, että sitä, jokaosoittaa pelkuruutta. Emme pelkästään totea heidän tekoaan, memäärittelemme sen laadun. Me tunnemme kunnioitusta, innostustatoista ja ylenkatsetta toista kohtaan. Miksi? Koska tuo teko eiole välttämätön, koska se ei ole kumoamaton. Se on velvoituksestajohtuva. Sepä eroittaa ne lait, jotka vallitsevat vapaaehtoistatoimintakykyämme, niistä laeista, jotka vallitsevat fyysillisiävoimiamme. Pohdin vielä tätä ajatusta. Velvoituksella on rajansa:kykyjemme raja. Ei minkään päällikön käsky voi velvoittaa sotilaitakävelemään meren pinnalla. Miksi? Koska sotilas ei voi sitä tehdä.Kykymme määrää siis velvollisuutemme. Minä esimerkiksi en voi ollarintama-ambulanssin lääkärinä rujouteni vuoksi. En saa moittia itseänisiitä, etten ole siellä. Olen tehnyt parhaani mukaan työtä tässäsairaalassa. Olen käyttänyt kykyni tämän sodan hyväksi. Enkö siis oletäyttänyt kaikkea velvollisuuttani?

II

Mistä kummasta on tämä ajatusteni kulku lähtöisin. Minähän olenlääkäri, parhaillaan lääkärintoimessa ja olevinani lääkäri, minäjos kuka? Tämä siveelliseen ongelmaan vajoaminen, sen alituinenkäsittely on ollut elämäni pääsisällyksenä sodan kestäessä. Enhänole muun vuoksi tarttunut tähän valkopaperiseen vihkoon ja alkanutsommitella tällaista "muistelmaa" kuin siksi, että saisin omanajatukseni selville järjestelmällisesti ryhmittäessäni kokonaisentapahtumasarjan, jonka todistajaksi sattuma minut teki juuri tässäsamassa paikassa. Sillä hetkellä en niiden outouden hämmästyttämänäkyennyt tarkastamaan niitä älyllisesti, niin sanoakseni. Tunsin vainniiden traagillisuuden. Etäältä katsoen luulen voivani selvittääniiden abstraktisen merkityksen, niiden todistusarvon erään väitteentai, pikemminkin, erään otaksuman tukemiseksi. Kuinka monta kertaakuulinkaan Beaujonissa, leikkauspöydän ääressä, tuon samaisen Ortèguen,näiden tuskallisten kohtausteni sankarin, toistavan meille, juurikun joku meistä oli tainnuttanut potilaan: "Jokainen potilas onoikealle lääkärille luonnon itsensä asettama koe." Ne tapahtumat,joiden yksityispiirteet tahtoisin saada kiinnitetyiksi, olivat nekintuollainen koe, ja niistä luomani kertomus on oleva vain tuollainen"vaarinotto", jollaisia Ortègue myös neuvoi meitä runsaasti keräämään,"Tosiasioita", hän yhä toisteli, "kootkaa tosiasioita, yhätitosiasioita. Magendie oli oikeassa: tiedemies on vain lumpunkerääjä,joka vaeltaa tieteen alueilla, koppa selässä, koukkija kädessä jakerää, minkä löytää." Niin, mutta jos onneton opettajaparkani nousisikomeasta hautakammiostaan, jonka antoi valmistaa itselleen Passynhautausmaalle ja missä hänen kiusaantunut ruumisraukkansa vihdoinkin onpäässyt uneen vaipumaan — ilman morfiinia — niin tämä "vaarinottoni"tuskin häntä miellyttäisi. Ne tosiasiat, joita aion siinä pannamuistiin, kuuluvat uskonnollisen psykologian alaan, ja tuolletosiasiain jumaloitsijalle ei näitä tosiasioita ollut olemassakaan.Kun hänelle puhui "uskonnollisesta probleemista", hän nauroi ääneen jahilpeästi. Silloin oli hänestä mahdoton saada irti muuta puheenparttakuin seuraavan väännöksen "Luulosairaasta": "Primo purgare,ensuita philosophari." Vapautua? Mistä? Kokonaan ajattelemastahaudantakaisen elämän mahdollisuuttakaan, tuosta epäterveestämystillisyys-atavismista, joka yllyttää meitä luonnonilmiöistä etsimäänajatuksen, tahdon, rakkauden jälkeä. Hän ei myöntänyt maailmassa olevanmitään jumalallista, ei sen enempää muussa kuin ihmisessäkään. Näinajatellessaan hän luuli noudattavansa Magendien periaatetta: älynalistamista tosiasioille sellaisinaan. Hän ei huomannut joutuneensatoisessa mielessä dogmatisoimaan, hän, kaiken dogmatismin vihollinen.Hän ei tunnustanut muita tosiasioita kuin ne ilmiöt, jotka olivatoikeaoppisuuden ennakolta valikoimat — yhtä systemaattisen, yhtäpuolueellinen kuin tuo toinenkin: tieteellisen oikeaoppisuuden.Väitin arasti, että uskonnollinen tosiasia on tosiasia sekin; on siistäysin tieteellistä, kokeellisen tutkimustavan mukaista, että otammesen lukuun. "Primo purgare", hän toisti. "Yliluonnollista ei oleolemassa. Kaikki, mikä edellyttää maailmankaikkeudessa persoonallistatarkoitusta, on tyhjää puhetta jo alunpitäen. Jos sanotte minulle: näineläimen, joka hermostoa vailla tunsi ja käveli, ei minun tarvitse etsiätodistuksellenne vahvistusta, tiedän sen vääräksi…"

Lukemattomat oppineet ajattelevat Ortèguen tavoin. Minäkin ajattelinniin. En ollut koskaan silmästä silmään tavannut sellaista tosiasiaa,johon nyt jo viikkokausia olen törmännyt. Tämän ilmeisen asiannähtyäni tuntuu kaiken yliluonnollisen, tai tarkemmin sanoen,kaiken aineettoman jyrkkä kieltäminen liian umpimähkäiseltä. Tiedeei lopultakaan, jos menemme erittelyssä perille asti, ole muutakuin pelkkä otaksuma, jonka arvon saamme selville todellisuudentarkistusta käyttämällä. Lääketiede — siihen nähden oli Ortègueyhtä selvänäköinen — tuomitsee mitä loogillisimmat teoriat, kunhanne kliinillisessä opetuksessa tulevat kumotuiksi, ja tunnustaa mitäsekavimmat paikkansapitäviksi, kunhan ne kliinillisessä opetuksessatulevat toteennäytetyiksi. Elävä elämä siis lopultakin on totuudenylin koetinkivi. Jos yksinkertaisesti todettujen tosiasiain avulla ontoteennäytetty, että jotkut tieteelliselle oikeaoppisuudelle aivanvastakkaiset aatteet sallivat muutamain ihmisten mukautua elämään,ja että päinvastoin eräät toiset tieteellisesti oikeaoppiset, eivättuota mukautumista salli, niin osoittaa se epäämättömästi, että tuotieteellinen oikeaoppisuus on tarkistamisen tarpeessa. Tämän nytkäsilläolevan "vaarinottoni" tarkoituksena on yksinomaan tällaisentodisteen esittäminen tapauksen tueksi, joka olosuhteiltaan on varsinerikoinen, mutta sisimmältä sisällöltään hyvin yleistä laatua.Olkaamme täsmällisemmät. Onko kysymyksessä todistuksen esittäminen?Ei, vaan se, että saisin muut ajattelemaan sitä mahdolliseksi, koskaitse sen sellaiseksi näen. Tiedemiehen omatuntoni vaatii, ettäpanen paperille tämän "vaarinottoni", että tutkin tätä kokemustanieroittaakseni siitä totuuden, mikäli siinä totuutta on. Tahdon päästäselville ajatuksistani, sanoin äsken. Tuollainen selvyys on meidän,tutkimuksen miesten, rehellisyyttä. Ortègue vastaisi vieläkin, nämärivit lukiessaan: "Mutta minäpä olen sangen selvillä ajatuksistanne.Isänne oli filosofian professori Montpellierissä. Hän oli vitalisteihinmieltynyt metafyysikko. Äitinne oli hurskas katolilainen. Otatteratkaistavaksenne probleemiksi perinnöllisyyksienne postulaatin?Primo purgare." Mutta kukapa tiedemies on ikinä työskennellyt muullakeinoin kuin perinnöllisyyksiensä luomilla aivoilla? On siis saatavatietää, onko tällä keinoin saatu tulos itsessään pätevä. Siinä onkysymys. Jos julkaisen nämä muistiinpanot, teen sen juuri voidakseniparemmin eroittaa tähän tapahtumaan nähden oman persoonallisen osani jasen oleellisen, hävittämättömän lopputuloksen, johon jokainen muukintodistaja johtuisi.

III

Koska on kysymys tosiasioista, tarttukaamme siis suoraan tosiasioihinja ensinnäkin tämän yksityissairaalan muuttamiseen varalasaretiksielokuun alkupuolella vuonna 1914. Se tapahtui nopeasti. Ensimmäisenäpäivänä elokuuta, sitten kun oli saatu ilmoitus armeijanliikkeellepanosta, tehtiin päätös. Seuraavana päivänä Ortèguenäki Moreau-Janvillen, La Rochellen sulattamojen ja halkotarhojenupporikkaan johtajan. Hän oli pelastanut tämän teollisuusvaltiaanpojan hengen auto-onnettomuuden jälkeen tekemällään rohkeallatrepaanileikkauksella. Moreau-Janville suostui heti suorittamaansotilassairaalan kulungit koko sodan ajalta metallurgi-yhtiön nimessä,jonka päämies hän oli. Tämä lupaus taskussaan Ortègue juokseesota-asiain ministeriöön. Hän pyytää, että tämä Saint-Guillaumekadun talo liitettäisiin Val-de-Grâceen, jotta hän voisi sairaalassatäydellisemmin isännöidä. Hän saakin luvan, ja muutaman päivän päästä,keskiviikkona, elokuun 5 p:nä, ryhdyimme tarpeellisiin sovittelemisiinTätä toimeenpanon selvyyttä osoitti Ortègue kaikissa teoissaan,suurissa ja pienissä. Hän oli todellinen kirurgi tämän kauniin sanantäydellisimmässä mielessä, sanan, joka on kokoonpantu kahdestamuusta yhtä kauniista: keir käsi ja ergon työ. Hänellä ajatustiesi toimintaa. Hänen koko olennossaan oli jotakin suoraaniskevää,tuon-tuokiollista. Kun hän teki leikkauksiaan, herätti noidenlaihojen, harsonaamarin ympäröimien kasvojen kiinteä tarkkaavaisuusja koko hänen olemuksensa antautumus ja valppaus hämmästystä.Hänen näki elävän teräksisten työaseittensa kärkiä myöten, kun hänkautsukkihansikkaissaankin perin näppärästi, notkein pitkin sorminkäsitteli niitä milloin suurella tarmolla, milloin ylen hellävaroen.Ja mikä anatoomisen silmän varmuus! Pieni, hento, ahavoittunut mies,jonka kirkkaat ja lämpimän ruskeat silmäterät, samoin kuin koko hänenulkomuotonsa yleensä, hänen hento luustonsa ja kauan mustina säilyneethiuksensa ilmaisivat vierasta, miltei ulkolaista periytymystä. Jakuitenkin oli hänen isänsä vain bayonnelainen notaario. Mutta nimikertoo perheen espanjalaisesta alkuperästä, ja eiköhän liene tuollapuolen Pyreneitten ollutkin jokin kasvitieteilijä nimeltä Ortèga,jonka mukaan eräs kohokkien heimoon kuuluva kasvi on saanut nimekseenortegia?

"En halua muuta kuolemattomuutta", sanoi Ortègue mielellään tätäyksityisseikkaa mainitessaan, "kuin että nimeni liittyy johonkintieteelliseen keksintöön, pieneen tai suureen. Ken voi määrätä, kutenmadridilainen kaimani, jonkun kasvilajin, tai, kuten Addison, DuchenneBoulognessa, Bright, jonkun taudin oireyhtymän, hän elää niin kauankuin tiedekin. Tämä se on ainoata kuolemattomuutta."

Tämä kiihkeä rakkaus tieteeseen, omaan tieteeseensä — "pyhäänkirurgiaan", hän jopa tapasi sanoa — se se oli tämän miehen pohjaja perusta, miehen, jonka profiili oli luiseva ja mahtipontisenkäskevä, kuin olisi hän ollut arabialainen taikuri, kotoisin Tuhannenja yhden yön satumailta. Siihen liittyi hänessä intohimoinenmieltymys ylellisyyteen, jossa oli todella jotakin itämaista. Tämäluonteenpiirre, niin outo kuin se olikin hermokirurgian professorissa,tuntui luonnolliselta, kun häntä tarkasteli. Hänen asuntonsaÉtats-Unis torin varrella oli kerrassaan harvinaisten esineittentäyttämä museo: huonekaluja, kankaita, aseita, seinäverhoja, marmori- japronssiteoksia! Hän oli koonnut sinne parikymmentä taulua, jotkakaikki olivat — sattumaltako vai perinnöllisen vaiston ohjaamana— valikoidut omituisen espanjalaisen taidekoulun piiristä, jokameillä Ranskassa on niin niukasti edustettuna. Katalonialainenmestari Saint-Georges, Jacomart Baço, Luis Dalmau, Jorge Inglés, nämätaiteilijanimet, joita ainoastaan asiaan perehtyneet tuntevat, olivatkotoisen tuttuja kuuluisan professorin potilaille. Tullessaan jamennessään he saattoivat odotushuoneissa hitaasti tavailla kokoon noitapäätä pyörälle panevia tavuita vanhanaikaisten kehysten alareunaankiinnitetyistä koristelaatoista, kehysten, jotka olivat kankaittensaja puupintojensa veroisia. Olipa nähtävänä klassillisempiakin nimiä.Ortègue omisti Zurbaranin Pyhän Ursulan, niin viehkeänä keltaisenja ruusunpunan värisessä puvussaan, Murillon Pyhän Fransiskuksen,ritariluonnoksen Velazquezin kädestä ja. Goyan härkätaistelun. Tämänohessa oli huoneustossa ylellinen kukkarunsaus, ja koko muu elämäsen kanssa sopusoinnussa: livreapukuisia palvelijoita, hopeainenpöytäkalusto — ja ties mitä kaikkea? — kolme autoakin! Arabialainentaikuri oli pariisilaistuva pariisilainen, jolla oli tilattuinailtoina oma permantoaitionsa Théâtre Françaisessa ja SuuressaOopperassa sekä oma ensi rivin aitio kaikissa pääharjoituksissa.Vertasin häntä Tuhannen ja yhden yön henkilöihin. Sisällisesti hänmuistutti pikemmin Faust tohtoria, joka janosi kaikkia elämänilojasulkien ne kaikki syleilyynsä. Omituinen tenho, jolla hän vaikuttimeihin oppilaisiinsa, johtui tästä kaksoiselosta: tieteen ruhtinas,joka eli ruhtinaallisesti. Hän olikin meidän silmissämme kuinruumiillistunut menestys. Tultuaan professoriksi neljänkymmenenikäisenä,

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 19
Comments (0)
Free online library ideabooks.net