» » Louhilinna: Tarina vanhasta talosta

Louhilinna: Tarina vanhasta talosta

Louhilinna: Tarina vanhasta talosta
Category:
Author: Talvio Maila
Title: Louhilinna: Tarina vanhasta talosta
Release Date: 2018-05-16
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 85
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 22

The Project Gutenberg EBook of Louhilinna, by Maila Talvio

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Louhilinna Tarina vanhasta talosta

Author: Maila Talvio

Release Date: May 16, 2018 [EBook #57170]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LOUHILINNA ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

LOUHILINNA

Tarina vanhasta talosta

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa,Werner Söderström Oy,1906.

I

Kartanon nimi on Louhilinna.

Sama aatelinen perhe on hallinnut sitä jo neljättäsataa vuotta. Isänkädestä on aina ottanut poika. Pitäjän hautausmaata on suuri kulmatämän suvun hallussa. Vanhimmat ristit ovat jo painuneet pensastojenpeittoon, uusimmissa kiiltävät vielä kultakirjaimet.

Louhilinna on vanha talo.

Päärakennusta peittää taitettu katto, ja päädyssä, räystään alla onampumareikiä. Ampumareikiä — tietääkö nykypolvi edes mitä ampumareiätovatkaan? Vanha kansa tiesi, vanha kansa tunsi sodan ja vainon.Louhilinna on ne molemmat nähnyt. Monta sen poikaa on viety vainoon,moni sen naisista on mennyttänsä itkenyt.

Louhilinna, ympärillä mustanpuhuva puistonsa, on kunnianarvoisatalo. Ihan perällä, siellä missä pellot alkavat, kasvaa nuorempaaviidakkoa ja vaaleita ruohoja, mutta päärakennuksen ympärillä yleneejättiläispuita, sellaisia sammaltuneita koivuja, että ihan peloittaa,kun niiden ikää ajattelee. Ja ihmeellisiä kuusia on puistossa,sellaisia, joiden alle ei päivä milloinkaan paista. Ei niiden allemilloinkaan tule vettä eikä lunta eikä maa niiden juurilla milloinkaannurmetu. Vanhan lahoavan huvihuoneen luota oli ennen mitä kauneinnäköala Suurselälle. Tornista saattoi nähdä hyvin kauas. Nyt onkuusiryteikkö kasvanut umpeen koko huvimajan eikä kukaan ajattelekaansen aukaisemista. Ihmiset kaihtavat koko huvimajaa, sanovat sielläkummittelevan. Suurilla tuulilla kuuluu selvästi kuinka siellähuutaa. Joku on nähnytkin kuinka nainen valkeissa vaatteissa seisootornissa ja oikoo käsiään ja huutaa… huutaa. Kuka sitten lienee— ihmisiä ei tornissa ole käynyt vuosikymmeneen, portaat ovat niinlahot, että tuskin lintuakaan kannattavat. Joutavia! sanoo vanhataloudenhoitajatar. Naakathan tornissa huutavat ja vikisevät! Miinamamsseli on niin rohkea, että menisi vaikkapa sydänyöllä hautausmaalle.Mutta piiat kutsuvat keskellä päivää koiran mukaansa, kun on asiaajääkellariin ja täytyy astua huvimajan ohi. Jääkellarin nurkalla onvielä sellainenkin kuusi, josta vanhat ihmiset puhuvat, ettei kirvessiihen ensinkään pysty. Ja sellainen puu on koivukin rouva vainajankamarin ikkunan alla.

Mutta ihmeellisin kaikista Louhilinnan puista on kuitenkin honkakalliolla Suurselän rannalla. Kiviseinä syöksyy sillä kohdallaäkkijyrkkänä veteen — mistä kummasta puu saa ravintonsa? Ohuessamaakerroksessa haarautuu hongan juuriverkko, jokainen saattaa nähdäkäsivarrenpaksuisten, keltaisten juurien luikertelevan alas kuivaakallionrinnettä, mutta mihin salaisiin kaivoihin ne sitten uppoavatimemään voimaa, sitä ei kukaan tiedä. Ihmeellisiä lähteitä niidenvain täytyy olla, joista vuosisatojen kuluessa on riittänyt elämäätuohon puuhun, joka on kuin koko metsän kantaisä. Vanhat ihmiset ovataina nähneet hongan yhtä suurena, jo heidän vanhempansa kiersivät,polttaessaan juhannuskokkoa Suurselän kalliolla, kolmen miehenkäsivarret ympäröimään hongan tyveä. Ties, vaikkei puu olisikaankasvanut pienestä, niinkuin muut puut — vaikka olisi luotu valmiiksiaikojen alusta! Puu on muutenkin sellainen, että se joka viideskymmenesvuosi tahtoo uhrikseen elävän ihmisen…

Tälle asialle ei ole ensinkään nauramista! Ruotivaivainen Louhilinnantuvassa, vanha Jere tietää mainita niitä ihmisiäkin, joita Suurselänhonka on ottanut. Yksi niitä oli iloinen piikatyttö, jolle tuli itkupitkästä ilosta. Hän syöksyi pienen lapsensa kanssa järveen juurihongan juurelta. Ja mikä on sitten ajanut railoon, mikä hukkunutjäihin. Viimeksi vei honka itse Louhilinnan herran, kenraalivainajan— puu on aina ollut sellainen, ettei se ole katsonut säätyyn, se onottanut alhaisia ja se otti itse kenraalin, jonka hallussa oli puolipitäjää ja niin paljon kunniamerkkejä, että täytyi olla erityinenhevonen vetämässä, kun hautaan saatettiin. Kenraali kaatui veneineenkeskellä selvää päivää, ihan rannassa. Ja vaikka oli ruokatunti jakaikki väki kotosalla ja vaikka miehiä tuli rantaan kuin seipäitä, niinei kukaan kyennyt auttamaan. Jere oli mukana naaraamassa, hän muistaasen päivän niinkuin eilisen. Se oli kirkas, kaunis syyspäivä. Tämä Ottoherra oli silloin kenraalinopissa Pietarissa, vai missä lienee ollut.Ja johan hän olisi saanut korkeitakin virkoja, mutta silloin hän tulikotiin ja otti talon.

Torpparit tietävät kuinka Jeren saa kertomaan. Viina on aina olluthänen tuhonsa ja viina on yhä vielä hänen paras herkkunsa. Kun pahailma on ajanut miehet työstä tavallista aikaisemmin, nousee jokumiehistä pankon portaille, tuuppaa Jereä kylkeen ja näyttää hänellepulloa. Paikalla lakkaa voivotus, joka aina pahalla ilmalla on Jerenhuulilla, hän tulee ketteräksi kuin poika, kierittelee alas pankolta,sytyttää rovion, auttaa miehiä kuivaamaan vaatteitaan, moittii ilmaa,kehuu viinaa, asettuu penkille ja rupeaa kertomaan.

— Mitä joutavia, halvaus se kenraalin tappoi eikä mikään honka!

Nuoria miehiä huvittaa tehdä Jerelle kiusaa. Mutta silloin pihahtavatroviossa liekit ikäänkuin joku suun täydeltä puhaltaisi piipusta sisäänlumiräntää.

— Tuuli…! yrittää vielä joku rohkea torpparinrenki.

Mutta samassa vingahtaa pahasti porstuassa, ovi rytisee ikäänkuin äreäkäsi sitä röykyttäisi ja joka suu menee lukkoon koko suuressa tuvassa.

— Se oli honka, joka kenraalin tappoi, sanoo Jere ja kaikkiymmärtävät, että Louhilinnan henget ja haltiat ovat suututetut.

Eikä hyvään aikaan kuulu muuta kuin rukkien hyrinä, räiskinä liedestäja tuulen meno ulkona.

— Miksi honka kenraalin tappoi? kysyy vihdoin pieni piikanen rukkinsaäärestä, silmät jäykkinä päässä ja posket valkoisina.

Jere ei heti vastaa.

— Kuka sitä tietää, mitä Se milloinkin tarkoittaa ja mitä Se paneepuunsa tahtomaan.

Jere saa lisää viinaa ja käy suulaammaksi. Jumalan puita, kertoohän kuiskaamalla, ovat kuusi jääkellarin luona, tämä honka ja koivurouvavainajan kamarin ikkunan alla. Ja niitä on vielä muitakinLouhilinnan metsissä. Näihin puihin ei mikään kirves pysty. Ne ovatikuisia puita. Ne ovat Sen puita…

— Entä jos kenraalivainaja oli Sen suututtanut…?

— Kenraalivainaja oli hyvä herra. Ei hän sitä…

— Kenraalivainaja oli hyvä herra, kuuluu kuin kaikuna toisesta päästätupaa, missä naiset istuvat rukkiensa ääressä. Kitkijä-Leena sieltäpuhuu, hän on nähnyt kenraalin ajat, hän on yhtä vanha talossa kuinJerekin.

Mutta Leena on koko ikänsä ollut paljon parempi saamaan käsistäänirti työtä kuin Jere. Hän pitää yhä vieläkin tuvan puhtaana jaansaitsee kehruulla sekä leivät että särpimet. Ja kesäisin kitkee hänmiltei yksinään Louhilinnan suuren vihannestarhan. Jere puolestaanon kyllä ollut hoitelevinaan kalanpyydyksiä, mutta enimmäkseen onhän loikoillut pankolla ja herrastellut kirkonmäellä Louhilinnansotaherrojen vanhoissa vaatteissa. Herrat ovat aina lähettäneet hänelleunivormunsa — joitakin tähtiä vain on otettu pois olkapäiltä jarintapielistä, ja sitten on Jere taasen saanut lähteä kylälle kehumaanystäviään, sotaherroja. Ennen nuorempana, kun hän univormussaanilmestyi kirkonmäelle, kysyi moni pitkämatkainen kirkkomieskirkonkylätuttavaltaan, kuka tuo sotaherra onkaan — on kai kartanonherroja? Ei, ei ole kuin kartanon kalamies, kertoi kirkonkylätuttava.

Ja nyt on kalamiehestä tullut ruotivaivainen, joka viinatilkasta kertoonuorille vanhoja asioita.

— Kenraalivainajan äiti — mitä hienoa sukua lienee ollutkaan,Ruotsista asti — oli kerran määrännyt koivun ikkunansa altakaadettavaksi. Käki kukkui siinä nimittäin kaiket päivät ja keväisetyöt ja armo luuli sen tietävän onnettomuutta. Pantiin sitten eräsMatti niminen mies kaatamaan koivua, ja armo itse seisoi ikkunassa jakäki lensi silloinkin juuri koivun latvasta. Ja armo oli nauranut jasanonut, että jopas kukuit viimeisen kerran. Mutta samassa kun Mattiiski kirveensä puuhun, singahti terä kuin mikäkin lastu vain ilmaanja sattui ikkunaan ja putosi siitä maahan — olisikin osunut ruutuauki olemaan, niin armon otsaan olisi iskenyt. Mutta käki sai sittenrauhassa kukkua koivussa ja siinä se ensi kesänäkin kukkuu, ja kukkuuaina. Ne ovat kuin ovatkin sellaisia puita, ettei kirves niihin pysty.

Ovi lentää samassa auki ja Miina mamsseli, Louhilinnantaloudenhoitajatar astuu tupaan. Hän on vanha, myssypää nainen, laihaja kivulloinen, mutta sitkeä, uskollinen ja teräväsilmäinen. Jokaaamu hän ehtii tarkastaa tuvan, että se on laastu nurkkia myöten janäin illansuussa hän usein tulee katsomaan, että tytöt kehräävät jakehräävät huolellisesti, jotta kangas tulisi tasaista. Kun Miinamamsseli tulee, piiloittavat pojat viinapullonsa ja Jere vaikenee.Miina mamsseli on jumalaapelkääväinen nainen ja kätkee visusti kaikkiperhesalaisuudet. Hänen suustaan ei kuule ainoaakaan turhaa sanaa.Ääneti tulee hän nytkin, harmaa huppuliina olkapäillä, avainkimppuhiljaa helisten vyöllä, suuntaa askeleensa takkavalkean ohi, naistennurkkaan ja painuu rukkien rullia tarkastamaan. Hän on harmaa jahiljainen, hän on ankara ja oikeudenmukainen, hän liikkuu tyynesti,mutta ehtii kaikkialle.

Itkeekö joku porstuassa — vai tuuliko vinkuu?

Joku miehistä menee ja raoittaa ovea sen verran kuin kissalle. Pienisinertävä käsi tulee näkyviin ja heti perässä lapsi.

Kaarina…! Louhilinnan ainoa tytär! Kaarina!

— Hyvää iltaa! sanoo lapsi arasti, mutta juoksee samassa liedenääreen, rupeaa siinä hyppimään ja varistelemaan lumiräntääpellavanheleistä hiuksistaan ja hieroo käsiään ja nauraa Miinamamsselin pelästykselle. — Ei Kaarinan ole kylmä. On jo ihan lämmin.

Lapsen mukana välähtää tupaan kuin leiskuva ilo. Vanha mamsseli hieroolieden ääressä hänen hartioitaan, laskee käden hänen päälaelleen jaravistaa vakavana päätään.

— Ei saa… tällaisessa ilmassa! Mitä pappa sanoisi!

— Kaarinan tuli ikävä!

— No niin, ole siinä nyt, minä käyn vain katsomassa kangasta.

Mamsseli menee kamariin joka on porstuan perässä ja missä kangaspuutmiltei vuoden umpeensa ovat pystyssä.

Lapsi jää lieden lämpimään. Sen hiukset hohtavat kuin päivänsäteet.Miehiä kerääntyy ympärille ja vuoronperään ojentuu ahavoitunut käsityttöstä kohti. Jere on rohkein.

— Tulepas tänne Jeren polvelle. Oletkos sinä Jeren tyttö? Katsotaankosme kaunista verkkoneulaa.

— Onkos se sinun? Saakos Kaarina sen?

— Saa Kaarina. Mitäs Kaarina tekee sillä?

— Se on niin kaunis…

Ja lapsi pitelee sitä pienin, punertavin hyppysin tulta vastaan.

— Kutooko Kaarina sillä verkkoa?

— Ei Kaarina osaa.

— Jere opettaa.

Puhellessaan lapsen kanssa on Jere ruvennut hypistelemään sen hiuksia.

— Pappa toi Kaarinalle kaupungista kauniin nuken, puhelee lapsi, —se on poika. Sen nimi on Otto… Se pitää häitä Marjan nuken kanssa.Marjan nuken nimi on Kaarina niinkuin Kaarinan. Ja sitten Marjan nukkemuuttaa meille ja sitten Marja saa sen Kaarinan kauniin nuken, jonkaKaarina sai jouluna papalta.

Lapsen suuret, viattomat silmät katselevat miesten kasvoihin. Loimussapunoittavat posket ja hiukset kimmeltelevät.

— Ei näy enää mitään, kuiskaa Jere salaperäisesti ja nostaa päätäänmiesten puoleen, — ei näy enää mitään. Sillä oli syntyessä ollut ihanmusta tukka ja päälaella oli ollut kuin ristin merkki… Ei, ei näyenää mitään…

Vaikkei lapsi kuule mitä miehet puhelevat, tulee hänen paha olla ja hänsanoo levottomana:

— Miksei mamsseli jo tule?

— Kyllä hän tulee jahka ennättää.

— Mitäs sen ristin sitten pitäisi tietää? kysäisee joku miehistätaasen.

— Kukas sitä niin varmasti tietää. Toiset arvelivat tietävän suurtaonnea, toiset suurta onnettomuutta.

— Eikös Kaarina ensinkään tule Lienaa tervehtimään? kuuluuperäpuolelta huonetta.

— Ai Liena! ja lapsi juoksee Lienan rukin ääreen. — Mutta mikseimamsseli tule?

— Kyllä mamsseli tulee. Pitääkös Kaarina mamsselista?

— Pitää.

— Se on niin kiintynyt siihen mamsseliin, puhelee Liena ja silittää,vuorostaan hänkin, lapsen päätä. — Voi äiditöntä lasta, voi! Missäsmamma on, tietääkös Kaarina?

— Taivaassa…

Navettatytöt vilkaisevat kelloon ja nousevat lähtemään. Lapsen silmättähtäävät jo levottomina oveen ja kun Miina mamsseli sen vihdoinavaa, karkaa lapsi suinpäin hänen syliinsä ja katoaa hänen suurenhuppuliinansa sisään.

— Toivota nyt hyvää yötä…

— Hyvää yötä, kuuluu huppuliinasta.

Miehet nauraa hörähtävät ja naiset yltyvät kehumaan, että se on kuinHerran enkeli, tuo lapsi. Ihan se on äitinsä kuva. Aivan on kuinvälähtäisi tupaan jokin valo kun sen valkoinen pää välähtää…

Mutta jopa ulkona onkin Jumalan ilma! Vinkuu, vonkaa, ryskää. Honkahumisee aina ylinnä! Siinä on ikäänkuin musta kohina jonka erottaakaikkien muiden puiden äänestä. Miehet tuvassa rupeavat vähitellenottamaan esiin eväitään. Jere haukottelee ja puhuu salaperäisesti:

— Siitä tuleekin kohta viisikymmentä vuotta, kun se kenraalin vei.

— Tahtooko se sitten taas pian jonkun?

— On se tähän asti tahtonut.

— Nyt se vie tuon Jeren!

Tupa rämähtää nauruun.

— Älkää, hyvät ihmiset suututtako. Ei sitä tiedä mitä se milloinkintahtoo, ylhäisiä vaiko alhaisia…

— Sinut se vie! Sinä sille omansa olet, sinä olet sekä ylhäinen ettäalhainen: everstin takki ja takissa ruotivaivaisen ruumis…

— Ei pidä suututtaa, ei pidä!

Mutta kylläpä nyt todella ulkona kohisee ja humisee. Varmaan huvimajanvalkoinen vainajakin nyt on liikkeellä.

* * * * *

Mahtaako missään niin kohista ja humista kuin Louhilinnan puistossa!Siellä humisee aina. Tyynelläkin. Vaikka järvi on peilinä eikähentoisin heinäkään hievahda, käy vanhoissa puissa aina kumma kohina.Ja talvellakin, vaikka oksat ovat paljaina eikä ole ainoaakaan lehteärapisemassa, niin puitten päällä ikäänkuin aina elää kummallinen kohinaniinkuin soiden päällä liikkuu sumu. Tuo kohina tuntuu tulevan hyvinkaukaa, tulleeko maailman äärestä vaiko aikojen takaa vai mistä tullee!

Ehkä se tuleekin aikojen takaa, ehkä se onkin menneisyyden ääni,joka kertoo nuorelle kansalle. Ovathan nuo puut nähneet niin paljon,onhan niille uskottu niin paljon, vuosisatoja ovat ne korkeudestaankatselleet taloa ja maailman menoa. Ne ovat nähneet harmaantuneidenisäntävanhusten kaatuvan ja mustien arkkujen kuusikujaa myöten etenevänhautaan. Nuori isäntä on sitten tuonut taloon ylhäisen armonsa jatanssi on tömissyt, laulu soinut ja lasit kilisseet Louhilinnansalissa. Ilo on raikunut kauas puistoon ja järvelle ja puut ovathumisseet

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 22
Comments (0)
Free online library ideabooks.net