» » » Pimeyden ääniä: Romaani

Pimeyden ääniä: Romaani

Pimeyden ääniä: Romaani
Title: Pimeyden ääniä: Romaani
Release Date: 2018-05-19
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 372
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20

The Project Gutenberg eBook, Pimeyden ääniä, by Sven Elvestad, Translatedby Antti Rytkönen

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Pimeyden ääniä Romaani

Author: Sven Elvestad

Release Date: May 19, 2018 [eBook #57183]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIMEYDEN ÄÄNIÄ***

E-text prepared by Tapio Riikonen

PIMEYDEN ÄÄNIÄ

Romaani

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomentanut

Antti Rytkönen

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1915.

SISÄLLYS:

       I. Vanha palvelija.
      II. Pölyn haju.
     III. Nauru.
      IV. Kulkusten kilinä.
       V. Kenraali tulee.
      VI. Vaarallisia aseita.
     VII. Hämärässä.
    VIII. Takkavalkean ääressä.
      IX. Valot sammutetaan.
       X. Askelia.
      XI. Jäljet.
     XII. Koirat.
    XIII. Seuraavana päivänä.
     XIV. Vieras.
      XV. Pilkkaan-ammunta.
     XVI. Kuka kandidaatti oli?
    XVII. Yövaeltaja.
   XVIII. Insinööri Stener.
     XIX. Vieras ihminen.
      XX. Melua salissa.
     XXI. Kuka?
    XXII. Ehdotus.
   XXIII. Vierailu.
    XXIV. Se jota odotetaan.
     XXV. Huuto.
    XXVI. Näky.
   XXVII. Kiire.
  XXVIII. Saappaat.
    XXIX. Vainaja.
     XXX. Verinen taivas.
    XXXI. Mies aitauksen ääressä.
   XXXII. Jääkylmä metsä.
  XXXIII. Vaanijat.
   XXXIV. Aitauksen yli.
    XXXV. Konttorissa.
   XXXVI. Agronomi.
  XXXVII. Poissa.
 XXXVIII. Puhelin.
   XXXIX. Salkkumies.
      XL. Kirjoituspöydän ääressä.
     XLI. Nimetön.
    XLII.

I LUKU,

Vanha palvelija.

— Miten vanha olet, Hans Kristian?

— Olen kyllä pian kuudenkymmenen ikäinen, herra pastori, ja tukkani onharmaantunut kenraalin palveluksessa. Kysykää häneltä itseltään hänenkotiin tultuaan, olenko valehtelija vai kunnon mies.

— Mutta kuudenkymmenen korvissa oleva mies saattaa helposti nähdäväärin, Hans Kristian. Minä olen nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen,ja silloin tällöin tulee varjoja silmiini. Keskellä kirkasta päivääsaattaa ympärilleni tulla niin ihmeellistä kuin hämärässä, ennenkuinolemme saaneet lamput sytytetyiksi. Minä tunnen sinut, Hans Kristian,enkä epäile, että olet kunnon mies, mutta saattaahan erehtyä,saattaahan erehtyä…

— Herra pastori!

— Niin, minä kuulen.

— Minulla on vielä silmät kuin korpilla. Kaksi kuukautta sitten minäsain kultamitalin pilkkaanammunnassa yli viidensadan metrin päästä.Pastorihan itse minua onnitteli.

Vanha pappi pudisti valkohapsista päätänsä.

— Niin, niin, mutisi hän. Mutta mitä minä vastaan sinun kertomuksiisi.
On surullista, että taikausko on niin levinnyt kansan keskuuteen.

Hans Kristian iski yhteen kantapäänsä, hän näet oli vanha soturi.

— Jääkää hyvästi, herra pastori.

— Lähdetkö?

— Lähden. Enkä enää tule pastorin luokse.

Pappi ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.

— Oletko suuttunut minuun? kysyi hän.

Hans Kristian rykäisi.

— Suuttunut? sanoi hän kummastuneena. — En, miten saattaisin ollapastoriin suuttunut. Mutta minä tulin tänne, koska en tiennyt ketäänmuuta, jonka luokse voisin mennä kenraalin poissa ollessa. Pastorihantuntee minut. Voin sanoa pastorille, että ajattelin kauan puoleen jatoiseen, ennenkuin rohkenin tulla tänne. Minä en odottanut, että minutotettaisiin vastaan vanhana juorukonttina. Minä menen nyt takaisinpitämään silmällä kartanoa, kunnes herrani tulee kotiin, ja jos jotakintapahtuisi, niin minä näytän, että minulla on tarkka silmä ja ettäkäteni eivät vapise, vaikka olenkin kuusikymmenvuotias.

Pastori käännähti tuolissa. Hänen kirjoituspöytänsä lamppu loi himmeänhohteen vanhaan työhuoneeseen. Valo kohtasi papin kasvoja; ne olivatvoimakaspiirteiset rotukasvot, joiden ympärillä lumivalkoinen tukkaaaltoili. Kultasankaisten silmälasien takaa, paksujen kulmakarvojenalta loistivat lempeät, miettiväiset silmät. Pappi lepuutti vasentakäsivarttaan pöydänkannella, joka oli täpöisen täynnä kirjoitettujapapereita. Tilavan työhuoneen seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, siellätäällä välähteli muutamia kullattuja kirjaimia lampun hohteessa.Hyllyjen yläpuolella, aivan lähellä katonrajaa, oli tummissamahonkikehyksissä muutamia kirkonmiesten muotokuvia: Luther kirjoineen,Melankton, Grundtvig, Hans Nielsen Hauge. — Suuri määrä raskaitakirjoja, vakavat raskaat papinkasvot, matto permannolla, heikko,keltainen lampunhohde, joka ei osunut pimeimpiin nurkkiin — ja sittenhiljaisuus, kaikki yhdessä loivat tähän työhuoneeseen omituisen rauhanja syrjäisyyden leiman. Etempänä oven ääressä seisoi, hattu kädessä,Hans Kristian, vanhan ajan palvelija, samalla kertaa arvokkaana,hartaana ja reippaana.

Näkyi, ettei pappi missään tapauksessa aikonut niin pian jättää Hans
Kristiania. Juuri kun miehen piti laskea kätensä ovenripaan, sanoi hän:

— Odota vähän.

Hans Kristian jäi paikalleen.

— Istu, sanoi pappi ystävällisesti ja osoitti tuolia.

— Kiitos, pastori, sanoi Hans Kristian, mutta jäi yhä seisomaan.

— Minä mietiskelen mitä olet minulle kertonut, alkoi pappi harvakseen— oli kuin hän olisi enemmän puhunut itsekseen kuin toiselle —, jokuluonnollinen selityshän täytyy olla näille ihmeellisille tapahtumille.

— Se on minunkin ajatukseni, vastasi Hans Kristian, ja senvuoksi tulinpastorin luokse, joka on minua viisaampi. Mutta kun pastori ei otakuullakseenkaan, niin minulla ei ole muuta keinoa kuin olla vaiti.

— Mutta minulla lienee kai oikeus pitää epäilyni, huomautti pastoriärtyisästi. — Tässä sinä kerrot jutun, joka ei ole hitustakaan vanhojaryövärikertomuksia parempi. Sinä olet nähnyt kummituksen, sanot,salaperäisen haamun kiertelevän öisin kenraalin talossa. Tahdotko siistosiaankin, että minä heti otan tämän vakavalta kannalta? Ei ole enääketään, joka uskoisi kummituksia, Hans Kristian, ei ketään, vanhojaakkoja ja joitakin liian heikkohermoisia henkilöitä lukuunottamatta.Sinä kai et pelkää kummituksia, vanha ruudinhaistelija.

— En pelkää kuolemaa enkä perkelettä.

— Hans Kristian! huudahti pappi ankarasti.

— Niin, anteeksi, herra pastori.

Hän iski jälleen kantapäänsä yhteen.

— Mutta kuitenkin väität, että olet vanhassa talossa nähnytkummituksen.

— Minä olen nähnyt jotakin, vastasi Hans Kristian.

Ja hän sanoi sen niin vakavasti kuin vanhain ihmisten tapana on, kunheidän edessään on salaperäisyys ja he ovat nähneet jotakin.

— Olet nähnyt aaveen kulkevan yöllä huoneitten läpi.

— Olen.

— Oliko se mies?

— Niin, mies se oli, vastasi Hans Kristian epävarmasti ja epäselvästi.

— Mitä sanot?

— Se oli nainen.

— Luullakseni sanoit, että se oli mies.

— Toisen kerran haamu oli miehen, toisen kerran naisen kaltainen.

— Pitkä?

— Lyhyt.

— Siis pienikasvuinen?

— Niin, tai pitkä.

Hans Kristian hypisteli hämillään hattuaan.

— Hans Kristian, sanoi pappi, miten luulet minun saavan tästä mitäänselkoa?

— Minä en sitä itsekään ymmärrä, sanoi Hans Kristian. — Siellä jokovaeltaa kaksi aavetta tahi siellä on ihmeellinen olento, joka saattaamuuttaa itsensä mielensä mukaan. Se vaihtaa muotoaan.

— Milloin näit sen ensi kerran?

— Yöllä viikko sitten.

— Ja viimeksi?

— Se oli viime yönä kello kaksi. Minä tulin rautatieasemalta.Kulkiessani ikkunoiden ohi näen kuutamossa aaveen, joka kulkee halkiensimäisen kerroksen ison salin. Se käy hitaasti ovelta ovelle.

— Aivan äänetikö?

— Niin. Se katseli ympärilleen aivan hiljaa, mutta minä en kuullutmitään askelten ääntä.

— Sitten menit sisään.

— Menin. Minulla on avaimet. Minä avasin ensiksi suuren oven ja astuinsisään niin hiljaa, kuin minulla olisi ollut varas kiinniotettavana.Sen jälkeen lukitsin ison salin oven. Mutta minä en nähnyt sisälläketään. En elävää sielua! Saattaako pastori sitä ymmärtää?

— Mutta siellä on toinen ovi?

— On kyllä, mutta se oli lukossa. Eikä avaimia ole kenelläkään muullakuin minulla.

— Entä ikkunat, Hans Kristian?

— Kaikki ikkunat olivat suljetut ulkopuolelta.

— Mitä sitten teit?

— Sitten kuljin läpi kaikkien tyhjien huoneiden.

— Etkä huomannut mitään?

— En mitään.

— Mutta siellähän saattoi olla varkaita?

— Sitä minäkin olen ajatellut, ja olen tänään tutkinut koko talonullakosta kellariin asti, mutta mitään ei ole poissa, kaikki onpaikoillaan.

— Se on tosiaankin ylen ihmeellistä, mutisi pappi, ylen ihmeellistä jajärjetöntä. Mitä nyt aiot tehdä?

— Nyt menen takaisin kartanoon.

— Entä sitten?

— Ja sitten kierrän uudelleen kaikki huoneet. Minä en pelkää.

Pappi istui hetkisen ja mietti. Sitten hän kysyi:

— Onko ulkona tänään kylmää, Hans Kristian?

— Kylmää ja kirkasta.

— Sitten otan turkin ylleni.

— Mitä pastori tarkoittaa?

— Minä tulen mukanasi, vastasi pappi ja nousi seisoalleen.

II LUKU.

Pölyn haju.

Pappi katsoi kelloaan.

— Kello on jo puoli yksitoista, sanoi hän. Tahdotko odottaa täällähetkisen, niin tulen heti takaisin.

Hans Kristian nyökäytti päätään. Hän jäi seisomaan ovelle.

Pappi kulki läpi asuntonsa, jossa oli useita vanhanaikaisestikalustettuja huoneita. Hän jätti työhuoneensa oven auki, niin ettäkeltaisen työlampun hohde saattoi valaista hänen tietänsä.

Ruokailuhuoneessa hänen vaimonsa tuli häntä vastaan.

— Menetkö nukkumaan? kysyi rouva. — Onkin jo myöhäistä.

— En, vastasi pappi. — Hans Kristian kenraalin kartanosta odottaaminua. Minun täytyy mennä hänen mukanaan.

— Onko joku palvelusväestä vaarallisesti sairastunut?

— Ei, vastasi pappi, mutta muutamat ihmeelliset tapahtumat talossaovat häntä säikähdyttäneet.

Pastorin rouva katsoi mieheensä pelästyneenä.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän.

— Kenties siellä on varkaita tahi ehkä muut ilkeät ihmisetharjoittavat temppujansa. Kuten tiedät, lupasin kenraalille pitääsilmällä hänen taloansa hänen poissaollessaan. Hans Kristian väittää,että siellä on öisin äkkiä ruvennut kummittelemaan.

— Oh, nuo vanhat jutut. Että viitsitkin niihin puuttua. Mene pikemminlevolle.

— Nuo vanhat jutut? kysyi pappi.

— Niin, tiedäthän, että jokaisella vanhalla herraskartanolla onkummituksensa. Niin on tälläkin.

— Jotakin on joka tapauksessa täytynyt tapahtua. Muutoin ei Hans
Kristianin kaltainen järkevä mies olisi kääntynyt minun puoleeni.

— Onko hän tullut tänä iltana?

— Niin, hän tuli puoli tuntia sitten. Minä menen sinne jokatapauksessa. Luonnollisesti en usko ämmäinjuttuja, rakas vaimoni, muttaHans Kristian on nähnyt aaveen asumattomissa huoneissa. Ja olennon,joka on lihaa ja verta, minä kyllä pidän kurissa. Menen sinne, jollenmuun vuoksi, niin rauhoittaakseni palvelijoita.

Nyt papinrouva tuli hieman miettiväiseksi.

— Niin, jos Hans Kristian on levoton, niin täytyyhän siinä olla jokusyy, mutisi hän. — Miten kauan siellä viivyt?

— Tunnin ajan.

Rouva auttoi vanhalle miehelleen turkkia päälle ja kääri hänenkaulaansa pienen kaulaliinan, jota ensin lämmitti uunin ääressä. Hänseurasi miestään työhuoneeseen ja tervehti ystävällisesti HansKristiania.

— Et saa pitää häntä kauan, sanoi hän puoleksi leikkiä laskien. —
Muista, että hän on vanha mies.

— Minun tarkoitukseni ei ollut ollenkaan, että pastori tulisi mukaan,änkytti vanha palvelija. — Tahdoin vain selvittää asian pastorillesaadakseni häneltä jotakin neuvoa. Minä kyllä itse pidän kurissakartanon, sillä sen minä voin rouvalle sanoa, etten pelkää kuolemaaenkä…

Pappi kääntyi äkisti häneen päin.

— No, sanoi hän.

— Niin, niin, herra pastori, vastasi Hans Kristian.

— Menemme siis, sanoi pastori lyhyesti ja avasi oven.

Vaikka pastori Winge oli melkein seitsemänkymmenvuotias mies, kantoihän ikänsä kuin sankari. Kun hän nyt kulki tietä paksussa turkissaan,ei hän oikeastaan näyttänyt miltään ikäkululta pappismieheltä, vaanpikemmin upealta rusthollarilta. Hän oli suoraselkäinen ja astuivarmoin askelin. Ja Hans Kristian kulki hänen vasemmalla puolellaan,askelta jäljempänä, kuten alempiarvoiselle sopii esimiestäänseuratessaan.

Kun ovi heidän takanaan sulkeutui, olivat he äkkiä ulkona keskelläpimeää ja kylmää talviyötä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Oli kylmä ilta.Suoraan edessään he saattoivat nähdä kosken vieressä olevan tehtaansavupiipun. Piippu kohosi kuin uhkaava, pikimusta etusormi kohdentalvitaivasta. Ja jos he olisivat katsoneet taaksensa, olisivat hekauimpana etelässä huomanneet heikon sarastuksen; se oli lyhtyjenkajastus lähimmästä kaupungista, joka oli viiden kilometrinpäässä. — —

He eivät kohdanneet ketään routaisella tiellä, ei jalka- eikähevosmiestä. Joskus he menivät ohi talon tahi mökin, jonka ikkunatolivat suljetut ja mustat. Kaikki ihmiset olivat menneet levolle.

Kun molemmat vanhat miehet olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdessä,tarttui pappi Hans Kristianin käsivarteen, ja näin he kävelivätedelleen.

— Mitä kartanon väki sanoo tästä? kysyi hän. — Mitä Stina, vaimosisanoo, mitä Abraham sanoo, ja mitä uusi renki sanoo? Sinä kenties etole tätä heille kertonut?

— Niin, minä en ole kertonut mitään siitä, mitä itse olen nähnyt,vastasi Hans Kristian, mutta minä saatan päättää heistä päältäpäin,että itsekukin on siellä nähnyt tahi kuullut jotakin ihmeellistä.Renkituvassa puhutaan iltaisin paljon ja matalalla äänellä. VanhaAbraham väittää kuulleensa asumattomista huoneista ihmeellistä naurua.

— Naurua?

— Niin, eräänä iltana joku aika sitten. Hän kulki päärakennuksen ohi,ja silloin hän kuuli jonkun sisällä nauravan.

— Mutta, rakas Hans Kristian, siellä on varmaan joku veitikka.

— Kuka se olisi? kysyi palvelija. — Kun Abraham naurun kuultuaan tulirenkitupaan, oli siellä koolla koko kartanon väki, sekä miehet ettänaiset. Eikä vieraita tule pihaan sitten kun portti on suljettu. Eiainakaan huoneisiin?

— Mutta oliko Abraham sitten aivan varma siitä, että nauru kuuluihuoneesta?

— Sitä minä olen häneltä usein kysynyt. Hän on siitä varma. Ja naurukuului niin kamalalta. Abraham itse sanoi, että se ei ollut mitääniloista naurua.

Äkkiä pappi pysähtyi, ikäänkuin olisi saanut loistavan ajatuksen.

— Mutta tuhat tulimaista, Hans Kristian, huudahti hän, kun emme olesitä ennen keksineet: koirat, mies, koirat! Kartanossahan on kaksi isoakoiraa. Niidenhän pitäisi pitää kauheata elämää, kun tällaistatapahtuu.

Hans Kristian käänsi pois kasvonsa ja mutisi puoleksi itsekseen, nolonaja neuvotonna:

— Koirat eivät hiiskahdakaan.

Pappi ei vastannut tähän mitään. Molemmat he menivät hiljaa edelleen.

Vaellettuaan kymmenen minuuttia pappilasta he poikkesivat oikealle jakääntyivät syrjätielle. Tuokion kuluttua he seisoivat korkeanrautaportin edessä, jonka Hans Kristian avasi. Ruostuneet rautasaranatvonkuivat surkeasti. Samassa tunkeutui lumipeitteisen pensasaidan läpitien viereltä esille kaksi mustaa varjoa, ja pahaenteinen murina rupesikuulumaan. Ne olivat talon koirat.

Hans Kristian kutsui molempia koiria, ja äkäinen murina muuttui hetiiloiseksi haukunnaksi.

Vähän sen jälkeen valo virtasi lumiselle tielle. He tulivat ohi suurenvanhan rakennuksen. Se oli ainoastaan yksikerroksinen, ja sentavattoman suuri kalteva katto oli niin jyrkkä, ettei lumi voinut siinäpysyä. Kahdessa etelänpuoleisessa ikkunassa oli tuli.

— Se on minun huoneeni, selitti Hans Kristian.

Pappi nyökäytti päätään. Hän tiesi sen. Rakennus, jossa oli terävä,kalteva katto, oli väenasunto.

Muutamien minuuttien kuluttua molemmat kulkijat seisoivat suurellapihamaalla. Päärakennus oli kaksikerroksinen, ja siihen kuului kaksisiipirakennusta. Kaikki

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20
Comments (0)
Free online library ideabooks.net