» » Tähtien alla_ Romaani

Tähtien alla_ Romaani

Tähtien alla_ Romaani
Category:
Author: Talvio Maila
Title: Tähtien alla_ Romaani
Release Date: 2018-05-24
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 378
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 37

The Project Gutenberg EBook of Tähtien alla, by Maila Talvio

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Tähtien alla Romaani

Author: Maila Talvio

Release Date: May 24, 2018 [EBook #57209]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TÄHTIEN ALLA ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

TÄHTIEN ALLA

Romaani

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa,Werner Söderström Oy,1910.

I

Se päivä teki valkenemistaan vaivalloisesti, niinkuin muutkin päivätsinä syksynä.

Oltiin vasta lokakuun alussa, mutta puut loivat jo lehtiään. Kevätolikin ollut aikainen ja kesä harvinaisen kaunis. Aurinkoa ei enääriittänyt lokakuun osalle, lehdet eivät varisseet sinisellä syysilmallaeikä tuuli tanssittanut niitä iloisissa pyörteissä. Ne kellastuivatmärkyyttään, tippuivat raskaasti maahan ja sade liimasi ne hetikamaraan mätänemään.

Satoi lakkaamatta. Helsingin kadut lepäsivät kiiltävinä pintoina,joista sadepisarat kimmantelivat ylös kuin herneet. Kattokouruistasyöksyi alas kokonaisia koskia ja katuojat kohisivat kuin virrat.Aleksanterin ja Esplanaadin kadut alkoivat jo unohtaa, miltä näyttääjoutilaiden iltapäiväkävelijäin hauska tulva. Ihmiset tottuivat elämäänilman aurinkoa, kuuta ja korkeita tähtiä. He täyttivät kahvilat,teatterit, ravintolat ja kokoushuoneet ja antautuivat kokonaan niihintöihin ja huvituksiin, joita Helsinki niin runsaasti varaa syksynosalle.

Haapasten perheessä tuli päivä samanlaisena kuin niin monet muut päivät.

Hilja oli vielä vuoteessa ja huone ihan pimeänä, kun Maali, oikeassakädessä halkokannin ja vasemmassa kirje, raotti ovea ja päästi sisääniloisen valo viivan ruokasalista. Maali ei sanonut huomenta, se eikuulunut hänen tapoihinsa, eikä hänen tapojaan enää voinut muuttaa —hän oli kolmattakymmentä vuotta palvellut Haapasilla. Kun hän oikaisikirjeen Hiljaa kohti, ei hän katsonut sattuiko se rinnalle vaikokasvoihin vaiko hiuksiin. Kaikki riippui siitä, missä asennossa Hiljaoli.

Joka tapauksessa tyttö heti paikalla heräsi, vaikka edellisenä yönäolisi tanssinut kuinka myöhään. Hän ei juuri saanut kirjeitä muuta kuinsulhaseltaan ja kun Maalin käsi näin aamuisin kosketti häntä, tiesi se,että kirje oli tullut. Nytkin hän sävähti istualleen, pudotti kirjeenrinnaltaan, jonne se oli joutunut, kumartui hakemaan sitä lattialta,löysi sen, tunsi hienon reseedan lemun ja kiihtyi niin, ettei tahtonutsaada kuorta auki.

Kuinka hän taasen olikin odottanut kirjettä! Aina ne hänen mielestäänviipyivät, ja varsinkin ne olivat alkaneet viipyä viime aikoina.

Kyykistyneenä tekemään tulta ei Maali voinut olla seuraamatta Hiljaa,millä kiireellä hän sai kynttilän sytytetyksi, kuinka hän repi aukikuoren ja sitten ajatuksissaan kävi piiloittamaan tulitikkulaatikkoatyynyn alle, jossa tavallisesti piti nenäliinaa. Että sitä nainenvoi tulla noin hulluksi, ajatteli Maali, joka ei milloinkaan ollutkatsonut yhteenkään mieheen. Muuten hän kyllä oli tyytyväinen tähänHiljan kihlaukseen. Maisteri Armas Brede oli hienoa sukua ja rikas jakomea herra. Mutta kaunis tyttö oli Hiljakin — kyllä Hiljalla olisiollut ottajia ilman tätäkin. Jo siellä maalla, pappilassa, kun Hilja jaLaina vielä olivat lapsia, heitä kosittiin ja samaa se sitten oli ollutHiljan täällä Helsingissä. Eihän niitä iltamia ja arpajaisia voinutolla enää ensinkään, joissa ei Hilja ollut tanssimassa tai esiintynytkuvaelmissa. Ihanhan hän viime keväänä laihtui paljaasta tanssimisesta.Tänä syksynä nyt oli saanut olla vähän enemmän rauhassa, kun olimorsian. Mutta yhtämittaa sittenkin käytiin tahtomassa toimikuntiin.

Tärkeän ja äreän näköisenä tuijotti vanha palvelija halkoihin, joitaliekki hitaasti alkoi nuolla. Hän kuuli paperin hiljaa risahtelevanlukevan tytön käsissä, kuuli kellon ruokasalissa tikuttavan — samanvanhan kellon, joka oli tikuttanut läpi koko hänen nuoruutensa sielläkotipitäjässä, pappilan seinässä —, kuuli ruustinnan kaatavan kahvia,kuten oli kuullut miltei joka aamu kolmattakymmentä vuotta, pudottivihdoin tulitikut halkokantimeen, muisti tyytyväisenä, että heilleoli ostettu kellari täyteen halkoja ennenkuin nämä pitkälliset sateetalkoivat, nousi varovasti ja astui, ympärilleen katsomatta, ulos,painaen oven kiinni perässään.

Hilja jäi vuoteeseen lukemaan. Heti Maalin mentyä sieppasi hänkynttilän yöpöydältä ja asetti sen syliinsä. Äiti ja Maali olivatankarasti kieltäneet häntä tekemästä niin, sitten kun lakanoihin kerransattui palamaan läpi. Mutta se oli vain pieni läpi ja kun hän näki niinhuonosti! Yöpaidan pääntietä ja hihansuita reunusti kapea, veripunainennauha, niskaan valui ohennut, vaalea palmikko ja nuorten, punastuvienkasvojen ympärillä nousi kuin sädekehä tuuheaa, uutta tukkaa. Hän olikesällä ollut kipeänä ja silloin olivat hiukset pahasti lähteneet.

Kuinka nämä kirjeet aina nostivat veret kasvoille ja panivat sydämentakomaan! Ne toivat onnea ja riemua, ne toivat tuulahduksen taiteen jakauneuden maailmasta, itse Parisista. Mutta samalla sekaantui iloonpieni määrä katkeruutta. Hilja ei tahtonut myöntää sitä itselleenkään.Hän saneli itselleen, ettei tuntenut muuta kuin iloa ja kiitollisuutta.Tiesihän hän miten kiire Armaalla oli. Mutta piikki pisti heti, kunei hän ollut varoillaan. Se oli ihan pieni piikki, mutta se seisoipystyssä, elinvoimaisena kuin punertava oras syyspellossa. Armason siellä suuressa maailmassa — hän yksin täällä Helsingissä:jollei Armas aina muistakaan häntä, jos niiden taiteilijattarien japarisittarien joukossa on kauniimpia kuin hän, Hilja. Ja tietystionkin…

Armas pani niin suuren arvon vapaudelle. Mustasukkaisuus oli hänestäihmistä alentava ominaisuus. He olivat päättäneet, etteivät olemustasukkaisia. Armas oli sanonut, että hän toivoo Hiljan huvittelevanniinkuin ennen kihlaustaan. Sitä rikkaampana saa hän Hiljan omakseen,jota enemmän Hilja on ehtinyt elää. Hilja olisi ollut onnellinen, josArmas olisi kieltänyt häntä seurustelemasta muiden kanssa niin paljonkuin ennen. Mutta Armas väitti sellaista vanhanaikaiseksi, itsekkääksirakkaudeksi. Hän tahtoo, että Hilja vapaasti elää ja nauttii — ja niinhän tekee itsekin. Kun he kerran yhdistävät kootut elämyksensä, tuleesiitä ihana aarnivalkea, joka pysyväisesti valaisee heidän kotiansaja karkottaa sieltä rakkauden pahimman vihollisen, arkipäiväisyyden,kaikiksi ajoiksi.

Kauniisti Armas puhui, korkeat ja lentävät olivat hänen ajatuksensa.Hilja tunsi pienuutensa hänen rinnallaan eikä löytänyt sanojavastaukseksi. Hän vain kietoi kätensä rakastetun kaulaan, painoiposkensa hänen poskeaan vastaan ja tunsi huumaantuneena, silmätsuljettuina, Armaan suudelmat kasvoillaan, kaulallaan, silmälaudoillaan.

Muistot tulivat kuin kuuma aalto. Hän putosi vuoteeseensa, painoikasvot kirjettä vastaan ja itki. Kynttilä oli kolahtanut lattiaan. Semeni poikki ja sammui. Ruustinna riensi sisälle, nuhdesaarna oli jotulvimaisillaan hänen huuliltaan, mutta se pysähtyi, kun hän huomasiHiljan itkevän. Hän katseli häntä hetkisen, näki, ettei itku ollutmitään vaarallista, meni sitten takaisin ruokasaliin ja kaasi itselleenneljännen puolikuppisen kahvia. Hänelle oli vähitellen tullut tavaksijuoda kahvinsa puolissa kupeissa. Vaikkei hän suvainnut vieraillekaadettavan kuin tuskallisen runsaita kuppeja, maistuivat hänelleitselleen vajavat kupit, varsinkin näin aamuisin.

Hän nousi entiseen maalaiseen tapaansa kuudelta ja istuutui kutimensaja kahvipannunsa ääreen ajattelemaan lapsiaan, jotka olivat hajallaanmaailmalla, ja odottelemaan Hiljan nousemista. Lainan tila oli taasviime aikoina ollut huolestuttava. Kunhan hän taas vain onnellisestipääsisi tämän ajan ohitse. Se oli hänelle aina niin vaikea. Johannes,metsäherra, asui perheineen pohjoisessa, niin kaukana, että sielläjo ajettiin poroilla ja lapsilla oli neljäkymmentä peninkulmaakouluun. Kesät olivat siellä ylhäällä yhtä ainoaa valkeutta ja talvetloppumatonta pimeyttä. Johanneksen väet voivat kuitenkin aina hyvin,ilma siellä pohjoisessa oli puhdasta. Hyvää kuului niinikään aina Pekanperheeltä — äiti sanoi yhä ajatuksissaan tätä poikaansa Pekaksi, kutenlapsena, vaikka hän viime aikoina oli kirjoittanut kirjeidensäkinalle "Pietari". Hän oli ankarasti uskonnollinen, hänellä oli hyväpappila, hyvät pitäjäläiset ja terveet lapset — kymmenen lasta.Vahinko vain, että he asuivat niin kaukana, ettei isoäiti useamminvoinut käydä lapsikultia katsomassa. Hyvissä naimisissa oli Lahjakin,Jumalan kiitos. Kuusi lasta oli heilläkin ja seitsemäs oli tulossa.Lahjalta se kävi verraten helposti. Ei ruustinna ensinkään osannut ollahänestä niin huolissaan kuin Lainasta… Joskus meni ruustinnan ajatusniihinkin lapsiin, jotka kerran hukkuivat. Mutta hän ei voinut viipyäheissä kauan. Vuodet eivät olleet jaksaneet lääkitä sitä haavaa…Verraten harvoin kirjoittivat äidilleen elossa olevat lapset, muttakun lapsenlapset oppivat kirjoittamaan, sai isoäiti useammin kirjeitäja lapset ja miniät kirjoittivat uskollisesti merkkipäivien tullensekä ilmoittivat tietysti tarkasti syntymä- ja sairaustapaukset.Isoäiti ei unohtanut ainoankaan lapsenlapsen syntymä- tai nimipäivää.Hän osti kotiin tusinoittain kuvakorttia, kaikenlaisia hauskojakissojen, koirien ja hevosten kuvia ja kun asianomaiset alkoivat käydävähän suuremmiksi, saivat he mummolta soman tytön- tai pojankuvanonnentoivotukseksi.

Joka aamu, kun Hilja tuli huoneestaan, tapasi hän äitinsä ajatuksissaanläpikäymässä lastensa perheasioita tai kirjoittamassa heille. Heeivät, Hilja ja äiti, vaihtaneet monta sanaa. He kysyivät kuinkaolivat nukkuneet — Hilja kysyi siksi, että tiesi äidin nukkuvan perinvähän ja äitikin kysyi Hiljan yön kulkua, vaikka Hiljalla oli aivanerinomainen unen lahja. Sitten Hilja lyhyesti kertoi, mitä Armas olikirjoittanut ja äiti ojensi hänelle omaisten kirjeet, jotka ainaolivat osoitetut hänelle — jos sellaisia oli tullut. Kahvia juodessaHilja ne luki ja äiti kutoi sukkaa ja kello nakutti. Sitten mentiinhakemaan sanomalehteä kirjelaatikosta eikä voitu ryhtyä mihinkäänennenkuin se oli tullut. Hilja luki sen häthätää: ensinnä kuolin- jakihlausiimoitukset sitten teatteria tai iltamia koskevat kirjoituksetja vihdoin pikku-uutiset. Äiti luki pääkirjoituksetkin ja yleensä kokosanomalehden, kannesta kanteen.

Hilja ompeli nykyään liinavaatteita uuteen kotiinsa. Armaan pitiväitellä keväällä ja heti sen jälkeen vietettäisiin häät. Sekintilaisuus antoi äidille ja tyttärelle päänvaivaa — oliko vihittäväkirkossa ja sitten syötävä päivällinen Alppilassa tai Kaisaniemessä,tai kutsuttaisiinko vain ahtain omaisten piiri ja vihittäisiin kotona.

Koska kevääseen vielä oli pitkä aika, eivät äiti ja tytär sentään niinpaljon puhuneet häistä kuin he niitä ajattelivat. Suurin osa Hiljanliinavaatetta oli annettu hyvälle liinaompelijalle valmistettavaksi,sillä hienoa ja kaunista siitä piti tulla, mutta merkkaustyön oli Hiljaitsepintaisesti halunnut tehdä itse, ja niin hän nyt heti noustuaanpainui suurten lakanoiden ja pöytäliinojen ääreen neulomaan paljotöisiänimiä. Alussa hän sai ratkoa ja yritti moneen kertaan tuskastua, muttavähitellen kävi ommel kauniiksi ja tasaiseksi. Menestys kiihottihäntä eikä hän noussut työstään muuta kuin mennäkseen telefoniin taiavaamaan ovea. Telefoni soi useammin, mutta kukapa tällaisena sateisenasyksynä olisi jaksanut käydä vieraissakaan. Jenny täti kuitenkin tuliHaapaselle joka päivä ja soitti monta kertaa päivässä. Usein kävimyöskin Elsa, Hiljan paras ystävä. Elsa Vaarnakoski, ylioppilas.

Elsa tuli aina keittiön tietä ja huuteli jo kaukaa, että hän onniin märkä, että tuo mukanaan kokonaisen vedenpaisumuksen. Maalipiti hänestä eikä hänellä niinmuodoin ollut hätää. Muuten Maalillevastenmieliset vieraat kyllä saivat kokea hänen epäsuosiotaan. Maaliauttoi märän takin Elsan yltä, ja kuultuaan hänen äänensä, juoksi Hiljavastaan, laahaten käsityötä kainalossaan.

Elsa alkoi aina torumalla Hiljaa siitä, ettei Hilja ollut käynytheillä. Se oli sellaista, että Hilja hiukan pelkäsi täti Forsbergia,Vaarnakoskien äitiä, vaikkei hän milloinkaan ollut kohdellut Hiljaakuin erittäin ystävällisesti. Sitä ei hän sanonut Elsalle, vaan syyttisitä, että heidän oli niin paljon parempi jutella Hiljan pienessäsinisessä sohvassa, kuin Vaarnakoskella, jossa tytöt kaikki kolmeasuivat samassa huoneessa. Elsan huolena oli tavallisesti, mitä hänlausuisi huomisessa iltamassa, tai kenen hän saisi pitämään esitelmää"Sovinnon" iltamassa, tai mitä hän pukisi ylleen siihen tai siihentilaisuuteen. Hän sadatteli ihmisten laiskuutta ja leväperäisyyttä— ei viitsittäisi tulla kokouksiin eikä tehtäisi mitään iltamienonnistumista varten!

Tänään, kun he olivat päässeet Hiljan siniseen sohvaan, oli Elsallatällainen tiedonanto.

— Niin, ensimmäinen ohjelmatoimikunnan kokous oli sitten eilen meillä.
Herrat kävivät toissapäivänä — oikein frakissa — pyytämässä äitiä!
Äiti pani ensin vähän vastaan. Hänestä koko puuha on myöhästynyt, mutta
viime hetkessähän ohjelmat aina sittenkin harjoitetaan ja äiti suostui.
Päätettiin ottaa tanssia. Sinä tulet tietysti siihen!

— Ohoo! yritti Hilja sanoa vaatimattomasti, vaikka hän jo kokoruumiissaan tunsi tanssin lumon. — Minä luulin, etten enää kelpaamihinkään senjälkeen kun jouduin kihloihin.

— Mene nyt suohon! Et sinä sitä itsekään ajattele. Pelkäävät sinunkäyneen ylpeäksi, kun jouduit kihloihin niin hienoon perheeseen… Kokokaupunki tietää sinun nykyään ompelevan liinavaatetta…

— Ohoo!

Hilja nauroi koko kasvoillaan. Hänellä oli omituinen tapa nauraa niin,että joka solu hänen kasvoissaan eli. Teki sen vaikutuksen kuin tuuhea,juuresta tunkeva, kuria tottelematon tukkakin olisi ilakoinut mukana.

— Mutta minäpä sanon sinulle, touhusi Elsa — ettet saakaan, kuntulet rouva Bredeksi, lakata auttamasta iltamissa. Armas ei sitävaadi ensinkään — siitä minä häntä kunnioitan, vaikka me muuten niinmonessa asiassa olemme eri mieltä. Tanssi sinä vain, kyllä Armas omallahaarallaan pitää hauskaa.

Hiljaan pisti ja hänen hymynsä kävi väkinäiseksi. Hän olisi halunnutkysyä, millä perustuksella Elsa sanoi niin, mutta eihän sellaistasaattanut päästää huulilleen.

— Ne tulevat tänään juhlallisesti sinua pyytämään, puhui Elsa taasen.— Ethän sinä kiellä, ethän! No niin, tiesinhän minä sen. Minuainnoittavat sellaiset makeat kihlaukset, kun ihmiset äkkiä muuttuvatniin, etteivät enää huoli mistään muusta, elävät vain "toisiaan varten".

Hiljan mieleen tuli, että juuri sellaiseksi hän olisi kihlauksensasuonut, mutta hän etsi kiireesti ompelukohdan lakanasta ja kysyi:

— Kutka tulevat?

— Saat sitten nähdä…

— Mutta sano nyt…

— No niin, meidän Hannes tietysti. Eihän hän päästä käsistään yhtäänhetkeä, jolloin saa sinut nähdä. Se on hänelle taidenautinto…

— Älä nyt! koetti Hilja keskeyttää, vaikka hänelle oli erinomaisenmieluista kuulla, että häntä pidettiin kauniina. Armaan tähden se olisuorastaan tärkeääkin.

— Eihän siinä mitään pahaa ole. Ei Armaan ensinkään tarvitse ollamustasukkainen. Hannes katselee sinua aivan esteettisesti. Sinähänolet niin kreikkalainen. Aarne Koskinen tulee Hanneksen mukaan.Aarne on hieno poika. Hän on luvannut liittyä Sovintoon… Muutenarpajaisohjelma on suunniteltu suurenmoiseksi. Otso Okkolalta pyydetäänjuhlaruno. Hänellä kuuluu olevan jokin aihe ja nythän hän on päässytrouvastaan… Voi, voi, minun pitäisi lähteä, mutta kun tässä on niinhyvä istua!

Hilja kiersi kätensä hänen ympärilleen ja pidätti hänet. Hänenmielensä oli joutunut juhlahumun läikyntään ja hänen täytyi saadakuulla enemmän. Hän sai kuulla, että tanssiin tulisivat "ne vanhat",nimittäin ne, jotka vuodesta vuoteen olivat tanssineet juhlaohjelmissa,sekä joku

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 37
Comments (0)
Free online library ideabooks.net