» » » Taistelu ja voitto_ Kuvaelmia Rooman keisariajalta

Taistelu ja voitto_ Kuvaelmia Rooman keisariajalta

Taistelu ja voitto_ Kuvaelmia Rooman keisariajalta
Title: Taistelu ja voitto_ Kuvaelmia Rooman keisariajalta
Release Date: 2018-06-02
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 140
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 23

The Project Gutenberg eBook, Taistelu ja voitto, by Viktor Schultze,Translated by Lyry

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Taistelu ja voitto Kuvaelmia Rooman keisariajalta

Author: Viktor Schultze

Release Date: June 2, 2018 [eBook #57257]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU JA VOITTO***

E-text prepared by Tapio Riikonen

TAISTELU JA VOITTO.

Kuvaelmia Rooman keisariajalta

Kirj.

VIKTOR SCHULTZE

Suomentanut Lyry

Porvoossa,Werner Söderström,1886.

SISÄLLYS:

 1. Maran Atha.
 2. Kristityt ja kristittyjen Jumala.
 3. Apollonius.
 4. Kärsimyksen alku.
 5. Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.
 6. Ystäviä hädässä.
 7. Pako.
 8. Aenariaan.
 9. Napoli.
10. Harhatiellä.
11. Lasku ja nousu.
12. Maailman pääkaupungissa.
13. Petollisuus ja uskollisuus.
14. Toivo ei anna häpeään tulla.

Ensimmäinen Luku.

Maran Atha.[1]

Puolipäivän aurinko paahtoi Zeugitanin tasangolla. Atlas-vuorenryhmyisten huippujen ja Kartagon harmaan linnan välillä ei käynyt yhtätuulen leyhkäystä. Hitaasti juoksi Bagradan joki merta kohti varakkaan,viljavainioista rikkaan maiseman läpi. Siinä kohdassa, jossa jokikoukistuu idästä pohjoiseen päin, kohoaa tasangolla vähäinen kukkula.Se on peitetty muurien harjanteilla ja marmorilohkareilla. Raunioistakohoaa kolme yksinäistä, täplikkäästä porfyyristä tehtyä pylvästä,jotka ovat kadonneen muinaisen loiston kolmena hautapatsaana. Libyantyömiehet ovat panneet ne vihelijäisen majan nurkkapatsaiksi, jonkakatto ja seinät ovat yhteenpalmikoituista lehväksistä. Missä aikoinaankaareili koreasti kultaeltu katto, siinä nousee nyt ilmaan savupaimenien valkeasta ja leveiden marmorirappujen särkyneitä portaitapolkee nyt ruskeaihoisen elomiehen paljas jalka.

Majan ovella istuu maassa vanha, kokoon kytristynyt mies. Hänellä onyllänsä halpa, ruskea vaate, ja hänen tummat, laihat kasvonsa ovatsyvään kumartuneina pieneen jumalankuvaan päin, jota hän pitää puoleksisuljetussa kädessään, ja jota hän puhuttelee hiljaan kuiskatuillasanoilla. Rukoilijan ympärillä on kaikki hiljaa, ainoastaan sillointällöin kuuluu joku sisilisko, jonka ihmisäänteily on houkutellutesiin, kahisevan kuivissa lehdissä majan katossa.

Yht'äkkiä kohottaa mies ylös päänsä ja katsoo mustilla silmillääntiedustelevaisesti alaalle yli tasangon. Kukkulan ohitse kulkevaa tietälähestyy häntä kaksi henkilöä.

Keskenkasvuisen pojan rinnalla, jonka pukunsa ja ulkomuotonsaosoittivat maan syntyperäiseksi asujameksi, astui väsynein askelinsolakka nuorukainen. Pitkät mustat hiukset löyhkivät ympäri hänenpäänsä, joka vaipuneena oli nyykistynyt hänen rintaansa päin. Hänenalusvaatteensa helmat olivat polvia myöten ylös käärittyinä ja senpäällä kevyinen viitta vasemmalle olkapäälle heitettynä. Auringonsäteiltä suojeli häntä tessalialainen, leveälierinen matkahattu.

"Arbal", kuiskasi vanhus ja nousi seisoalleen. "Mutta kuka on tuomuukalainen, jota hän saattaa?"

Hitaasti laskeutui hän alas kukkulalta matkamiehiä vastaan.

"Siinä on isäni", virkkoi poika seuralaisellensa, osoittaen vanhusta."Tämän kreikkalaisen", jatkoi hän sitten, "kohtasin minä ulkonakedolla; hän aikoo Kartagoon ja on joutunut eksyksiin."

"Niin ollen pitää meidän saattaman hänet oikealle tielle", sanoivanhus. "Mutta tiedä, muukalainen, että tämän päivän aurinko meneemaillensa, ennenkuin sinä ennätät Kartagoon. Sentähden viemme sinutmeidän hyvän herran, Artemonin, tykö, että hän osoittaisi sinullevieraanvaraisuutta; aamulla varhain voit lähteä edelleen kulkemaan."

Puhuteltu kiitti vanhusta puristamalla hänen kättänsä.

"Mutta viivy hetkinen", jatkoi vanhus, "ja nauti majassammevirvoittavaa juomaa; se tekee sinulle hyvää."

Muukalainen nyykäytti päätään myöntävästi. "Jo viisi tuntia", virkkoihän, "on päivä paahtanut päälakeani ja vaikka minulla on sandaalitjalassa, ovat jalkani kuumasta hiekasta melkein tulistuneet. Sentähdenotan sitäkin mieluisemmin vastaan tarjouksesi."

He astuivat hiljaan kukkulata ylöspäin. Majalle tultua seisattui vierasja käänsi silmänsä pohjoiseen päin. Hän huudahti kummastuksesta.Kaikessa kauneudessaan levisi paljon kehuttu tasanko hänen edessänsäkultaisine vehnävainioineen ja raittiine vihantoineen, joissa lukuisatviina- ja öljypuistot kukoistivat. Kaupunkeja oli vieretysten melkeinkeskeymätön rivi pitkin Bagradan vartta ja kaukana siniseltäkuumottavan meren äärellä kohosi ilmaan Kartagon palatsi ja temppeli.

"Kartago!" huudahti hän ihastuksella. "Kartago, minun matkani pää!"

Molemmat libyalaiset katsoivat äänettöminä maahan.

Hetkisen vait'olon perästä alkoi vanhus:

"Muukalainen, sinun ilosi on meille mielikarvaus. Tiedä, että noidenmuurien sisällä ja tuossa linnassa asui muinen toinen kansa ja toisetjumalat — nyt hallitsevat siellä vieraat herrat ja vieraat jumalat, jame kynnämme maata ja korjaamme hedelmän heille, jotta he voisivat elääyltäkylläisyydessä."

"Niin, että he voisivat elää yltäkylläisyydessä", toisti poikavihaisesti, puristaen kätensä nyrkkiin.

"Te olette siis vanhojen kartagolaisten sukua?" kysyi vieraskummastuneena.

Vanhus teki kieltävän liikkeen.

"Emme", sanoi hän ja nosti ylpeästi päätänsä, "me olemme vanhempaa kuinKartago. Me olemme syntyisin juuri tästä maasta. Mutta meidän äitimmetuli ensin foinikialaisten ja sitten roomalaisten orjattareksi. Katsokuitenkin, muukalainen", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "linnaa tuolla— he sanovat sitä Byrsaksi — sieltä on kerran tuli syöksevä ulos jameri on paisuva ja tuli ja veri hävittävä tyrannit; mutta me tulemmejälleen mahtaviksi ja onnellisiksi. Minun silmäni eivät sitä näe, muttasinä Arbal, poikani, saat kerran sen nähdä."

Poika kuulteli hänen sanojansa säteilevin silmin ja isä kiersikäsivartensa pojan kaulaan.

Kreikkalainen näytti hämmästyneeltä. Hän seisoi hetkisen ajatuksiinvaipuneena.

"Niin", jupisi hän, "tämä suku hukkuu, tämän täytyy hukkua ja toisetpäivät vielä koittavat."

Molemmat libyalaiset silmäilivät häntä kummastuksella.

"Uskotko sinäkin, muukalainen", alotti vanhus, "uskotko sinäkin sen,jota me keskenämme salaisesti kuiskailemme, että toiset ja paremmatpäivät ja sukukunnat tulevat näiden jälkeen, jotka nyt ovat?"

"Enkö tietäisi ja uskoisi sitä, mitä pyhät kirjat sanovat?" vastasikreikkalainen.

Hän otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta.

"Kuule mitä tässä on ennustettu: Sentähden sanoo Herra, Herra näin:Katso, minun palvelijani syövät, mutta teidän pitää isooman; katso,minun palvelijani juovat, mutta teidän pitää janooman; katso minunpalvelijani iloitsevat, mutta teidän pitää häpiään tulemaan. Silläkatso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidämuistettaman!"

Hän pysähtyi. Libyalaiset katsoa tuijottivat kummastuneina häneen.

"Muukalainen", alotti vanhus juhlallisesti hetkisen vait'olon perästä,"pyhän jumalan äidin nimessä pyydän sinua sanomaan meille, onko hän,joka on puhunut nämät sanat, totinen mies vai yksi niistä pettureista,jotka kulkevat ympäri maata ja myövät ennustuksiansa meille."

Kreikkalainen veti suunsa nauruun.

"Se, jonka nämät sanat ovat", virkkoi hän sitten, "antakoon sinulleanteeksi kysymyksesi. Sinä et häntä tunne, sillä idässä, kaukanaidässä, josta aurinko nousee, on hän astunut alas ihmisten tykö japuhunut heidän kanssansa. Hänen on maa ja kaikki mitä sen päällä on.Hänen on voima ja herruus."

"Baal, Baal, isä", virkahti poika vilkkaasti.

"Hän tarkoittaa Baalia. Niin, Baal on suuri. Kiitetty olkoon hänennimensä!"

Vanhus kumarsi nöyrästi päätään näihin sanoihin. Muukalainen tekivastenmielisyyden liikkeen.

"Samoin kuin sinun jalkasi ei pidä lukua madosta, joka matelee maassa,samoin myöskin on Herra polkeva jalkojensa alle Baalin", vastasi hänvakaisesti.

"Baalinko sanot sinä?" kysyi vanhus peljästyneenä ja peräytyi askelentakaperin.

Muukalainen nosti juhlallisesti kätensä ylös.

"Elonaika lähenee, joka niittää pois teidän jumalanne. Väkevämpi ontuleva heidän ylitsensä ja he kukistukoot! Hän on luova uuden taivaanja uuden maan — voi sitä, joka ei tunnusta häntä!"

"Sinun sanasi ovat epäselvät minulle", vastasi vanhus; "minä en voikäsittää niitä. Mutta minä tiedän että Baal on suuri ja peljättävä eikäkukaan väkevämpi —"

"Artemon!" keskeytti häntä poika. "Tuolta tulee Artemon."

Vanhus käänsi silmänsä sinne päin, jonne poikansa kädellään osoitti.

"Niin, se on meidän hyvä herra", sanoi hän. "Riennä, Arbal, häntävastaan, sill'aikaa kuin minä seoitan juomaa vieraallemme."

Poika riensi iloisesti marmorirappuja alas ja ennätti muutamassatuokiossa miehen luokse, joka hitaasti astuskeli viljamaan yli. Vanhusmeni majaan ja kreikkalainen jäi nyt yksin. Hän otti päästänsämatkahatun, nojautui yhtä pylvästä vasten ja antoi silmäyksensä vieläkerran liidellä paratiisillisen tasangon yli.

"Kartago", jupisi hän loistavin silmin, "toisella puolen merta on henkikuiskaissut minulle nimesi, ja minun huuleni ovat kertoilleet sitäpolttavassa auringon paahteessa sekä hyisen talven kylmyydessä, öilläja päivillä, ilossa ja surussa, kunnes nyt omilla silmilläni näenedessäni sinut — matkani pään! Tiedän ilon ja onnen ainoastaankukoistavan minulle sinun muuriesi sisällä, ja suuria asioita antaahenki minun siellä toimittaa."

Kukkulan juurella tuli nyt pojan saattamana se mies, jota libyalaisetnimittivät herraksensa. Hän oli kunnianarvoinen ukko, jonka näkö olilempeä ja melkein surkumielinen. Vuodet olivat jossakin määrinköykistäneet hänen selkäänsä ja tehneet hänen käyntinsä raskaaksi.Mutta heti saattoi huomata, että hänen heikossa ruumiissansa asui vieläelonvoimakas henki.

Seuralaiseensa nojautuen astui hän hitaasti rappuja ylös. Hänentultuansa, ojensi kreikkalainen kätensä hänelle.

"Terve", lausui ukko, ja puristi vuorostansa kreikkalaisen kättä. "Älähalveksi huonettani ja mitä muuten voin tehdä hyväksesi."

Ottaessaan kiinni ukon ojennetusta kädestä huomasi kreikkalainen hänenetusormessansa kultaan juotetun ametistin,[2] johon oli piirrettypaimenen kuva kantavana hartioillaan lammasta. "Kiitetty olkoon JesusKristus!" sanoi hän äkkiä ja vakavasti.

Hämmästyneenä tuijotti ukko hetkisen häneen.

"Ijankaikkisesti amen!" vastasi hän sitten ja syleili muukalaista.

"Näin sielujen paimenen[3] sinettisormuksessasi", alotti muukalainen,"ja ymmärsin siitä sinun tunnustavan itsesi hänen omaksensa."

"Hänelle olkoon kiitos", sanoi ukko liikutettuna, "että hän onlähettänyt minulle yhden veljen. Monta vuotta olen elänyt yksinäni jamuitten keskuudesta erotettuna täällä maatilallani ja valmistautunutkäymään toiseen maailmaan."

"Minä olen Apollonius Phrygiasta", virkkoi sen jälkeen kreikkalainen,"ja olen matkalla Kartagoon. Herra palkitkoon sinulle, että panetitsesi ja huoneesi väsyneelle matkamiehelle alttiiksi!"

Samassa tuli vanha libyalainen kantaen kahta pikaria. Tervehdittyänsäkunnioittavaisesti herraansa ojensi hän heille kummallekin yhdenpikarin.

"Parasta viiniä ja parasta lähdevettä kuin voitte löytää", lisäsi hän.

Sitten levitti hän ripeästi muutamia ruokokimppuja maahan, heitti matonniiden päälle ja pyysi vieraitansa istumaan. He tottelivat hänenpyyntöänsä. Libyalaiset vetäytyivät takaisin.

"Sano minulle, sinä paljon kulkenut mies", alotti Artemon, "rehoittaakoevankeliumin siemen maailmassa; kasvaako uskovaisten luku ja kasvavatkohe itse pyhityksessä ja uskossa? Kirkon ottaessa minut helmoihinsa oliheitä vasta vähäinen joukko, ja me tunsimme itsemme ikäänkuin samaansukuun kuuluviksi. Kuinka on nyt?"

"Minä vastaan sinulle sekä ilolla että surulla", sanoi Apollonius;"tosin on sinapin siemen tullut puuksi, joka peittää varjollansamelkein koko maailman. Siellä, jossa iberialainen asuu ja jossaparttilainen piehtaroittaa hevosiansa, jossa Britannian rajamuurinlinja kulkee ja jossa faraonien haudat ovat, siellä on jokapaikassa siemen kantanut hedelmän. Kreikkalaiset, roomalaiset jaraakalaiset kuulevat sanaa. Herran kiitosta pitävät huulillansapurpurapukuiset keisarin hovissa samoin kuin orjatkin, jotkasoutavat kolmisoutolaivoja. Joka päivä panee Herra uusia kiviäkirkonrakennukseensa, josta myös onkin jo tullut iso torni, joka kohoaakorkealle pilviä kohti."

"Ylistetty olkoon Herra, joka antaa minun, elämäni ehtoona kuulla tämäniloisen sanoman", virkkoi vanha Artemon ja nosti kiitollisena kätensätaivasta kohden.

"Niin, ylistetty olkoon Herra", toisti Apollonius. "Mutta monelle ontämä Herran nähtävä armo tullut ansaksi. Nähdessään valloittavansamaailman, antoivat he samalla kertaa maailman valloittaa heidätitsensä. Vanha tapojen yksinkersaisuus katosi, kunniallinen ja ankaraelämä veltostui, usko heikkoni. He ovat alkaneet seurustellaulkopuolella olevien kanssa. Tarvitaan vähän järjenterävyyttä,voidaksensa havaita, onko kristittyä niiden joukossa, joita kohdataankaduilla, oikeuspaikalla, toreilla ja työhuoneissa. Kristityiden miekatsurmaavat tappeluissa yhtä mieluisasti kuin pakanallistenlegionalaistenkin aseet, ja kristityt ilmoittavat kätten taputuksellamieltymyksensä teaattereissa ja sirkuksessa kilvan maailman lastenkanssa."

Artemon pudisti surullisesti päätänsä.

"Minun vielä nuorena ollessani", sanoi hän, "ei mitään sellaistatunnettu kirkossa. Jospa Herra kuitenkin palauttaisi nuot eksyneet japoistaisi tämän pahan ajan!"

"Hän poistaa sen", vastasi Apollonius vakavalla äänellä, "ja poistaapian! Vielä on suloinen salaisuus sinulta kätkettynä, mutta sinun pitäätietämän se, sillä minä olen tullut tänne kertomaan sitä veljilleni."

Ukko nosti tarkkaavasti päätänsä.

"Kaukana, kaukana idässä", jatkoi kreikkalainen, "on Phrygian maassaPepuzan kaupunki. Siellä herätti Herra, sydäntentutkija, Montanus[4]nimisen miehen saarnaamaan samoin kuin Johannes muinen: 'Tehkäätparannus ja kääntykäät! Kirves on jo pantu puun juurelle!' Häntäseurasivat useat Jumalan vaikuttamat naiset ja henki puhui heidänkauttansa ja selitti tämän maailman lopun olevan lähellä ja Herranvalmistautuvan astumaan alas tekemään tyhjäksi perkeleen ja hänenvaltakuntansa ja viemään omansa uuteen Jerusalemiin, tuhatvuotiseenvaltakuntaan… Mutta onko hän tunnustava omiksensa heitä, jotka elävätmaailman mukaan ja maailman tavoin? Onko hän kutsuva veljiksensä jasiunaava heitä, joita hänen nimensä pitäminen hävettää, ja yhdistäväheidät niiden kanssa, jotka ovat hiljaiset ja puhtaat sydämmestänsä? Eisuinkaan, vaan hänellä on kyllä vaaka kädessänsä ja hän osaa erottaaruumenet nisuista. Voi niitä, jotka ovat ruumenet! Vaan että ruumenienluku tulisi pienemmäksi, olen minä kulkenut tänne, hengen voimasta,julistamaan veljille tässä maassa, mitä Herra on ilmoittanut, jahuutamaan heille: Maran atha!"

"Maran atha!" toisti hiljaa vanhus ja syvä huokaus tunkeutui hänenrinnastansa. "Niin, Herramme tulee!"

Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja kysyi lempeästi: "Minkätähdentulevat nämät iloiset lohdutussanat niin raskaasti ja karvastelevastisinun huuliltasi?"

"Maran atha", sanoi ukko vielä kerran ja painoi surullisesti päänsä."Muukalainen", jatkoi hän sitten, "katso tuonne" — hän osoittikädellänsä pohjoiseen päin — "siellä on mahtava kaupunki Syrakusa.Siellä asuin minä ja kansankokouksessa ja temppeleissä seisoivat minuntekemäni jumalainkuvat. Sillä minä sanon sinulle kehumatta, ett'eiSyrakusassa kenenkään veistin muodostellut marmoria paremmin kuinminun… Silloin tuli hän, vaimovainajani, minun huoneeseni. Ystävätvaroittivat minua: 'hän on kristitty, sinä saat voimasi uskostajumalihin' — minä nauroin ja minun työhuoneessani kuului vasaranikalke, niinkuin aina aamusta varhain iltaan myöhään. Mutta he puhuivattotta. Minä en tiedä itse, kuinka se tapahtui — eräänä aamuna lähetinminä pois oppipoikani, tartuin vasaraan ja musersin jumalainkuvat,nämät, pitkän ja vaivaloisen työn hedelmät, minun ylpeyteni jarikkauteni. Mutta kun minä tämän tehtyäni läähättäen istuuduin, tuliminulle peljättävä hätä, hiki tihkui otsastani ja sisällinen ääni huusiminulle: 'Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt täytyy sinun nähdä nälkää jakerjätä almuja.' Kyynelet kiertyivät silmistäni, ei itse tähteni vaanhänen, vaimoni tähden. Minun täytyi nyyhkiä ääneeni ja peitin kasvonivaatteukseni laskoksella. Silloin tuli pehmeä käsi kaulalleni, jaenkelin ääni kuiskasi lempeästi ja lohduttavasti minulle: 'Älä epäile.Maran atha. Hän ei viivy.' Minä hyppäsin ylös ja suljin vaimoni syliinija epäilykseni kyynelet muuttuivat ilokyyneliksi ja autuaallisellariemulla sanoimme

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 23
Comments (0)
Free online library ideabooks.net