» » » Ants Raudjalg_ Virolainen kertomus

Ants Raudjalg_ Virolainen kertomus

Ants Raudjalg_ Virolainen kertomus
Category: Estonia / Fiction
Title: Ants Raudjalg_ Virolainen kertomus
Release Date: 2018-06-15
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 35
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9

The Project Gutenberg EBook of Ants Raudjalg, by Aino Kallas

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Ants Raudjalg Virolainen kertomus

Author: Aino Kallas

Release Date: June 15, 2018 [EBook #57332]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTS RAUDJALG ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

ANTS RAUDJALG

Virolainen kertomus

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1907.

1.

Niillä tienoin pohjois-Liivinmaata on paljon pieniä umpijärviä,rämerantaisia suosilmiä.

Kuin silmiä, jotka tuska on pusertanut pisaroita täpötäyteen, — nämäkyyneleet vaan eivät koskaan valu.

Kerran ne kai ovat kaikki olleet yhteydessä keskenään, iloinen, kirkasreitti on vesiään itää kohti vieritellyt. Mutta aikojen kuluessa ovatyhdistävät joet kuivuneet, järvet eristyneet toisistaan ja samallapinta-alaltaan pienenneet. Niitten välille on muodostunut vesihyllyviäkannaksia, joissa vielä kauan eroittaa yhdistävän joen uoman, — joissavesiliskot viihtyvät ja kalpeateräinen suovehka kasvaa, ja vesikasvienpeittämissä, seisovissa lätäköissä sammakkojen kutu ajelehtii jakurnuttava kuoro kuuluu. Kuivimmille mättäille kyhäävät suokuovitviheliäiset pesänsä, joita suojellakseen ne ilmassa kirkuen häätävätpois häiritsijää.

Järvet itse ovat keskeltä upposyviä, heinärantaisia, kalaisia kuinparhaat kalasumput. Mutta kaloilla on tympeä mudan maku, joka poistuuvasta, kun niitä on lähdevedessä lioitettu.

Pienemmillä järvillä, jotka nopeimmin ovat tuomitut tukehtumaan, onkiiltävä kate lumpeenlehdistä, ja lumpeenkukat kelluvat hiljaa kuinpuoliunessa vihreässä äänettömyydessä.

Loivilta kukkuloilta, joina maa nousee ja laskee, näkee usein kolmejärveä yhtaikaa. Itsepintaisesti pysyy kolmiluku, järvet vaanvaihtelevat.

Umpijärvet ja suot, — ne antavat maisemalle leimansa.

Suo on joka paikassa, siellä, missä sitä vähimmin aavistaa.Korpiryteikössä se äkkiä ilmestyy punaisenruskeana lietteenänaavakuusten juurilla, — kukkaisilla niityillä se pursuu salaisenapohjavetenä mättäiden välitse.

Ants Raudjalg syntyi suvisena sunnuntaina, rukiin äsken heilimöittyä,päivien käännyttyä puolta tiimaa lyhemmiksi.

Syntyi Jumalan tunnilla, kirkon aikaan, isänsä, lukkarin japitäjänkoulunopettajan, Mihkel Hesekiel Raudjalan, ollessa poissakotoa, virantoimituksessaan kirkossa.

Yhdeksän kymmenestä olisi Mihkel Raudjalan asemassa kotiin jäänyt,Mihkel Raudjalg kuunteli velvollisuuden kutsua, muisti virkalupaustaanja meni.

Mutta vasta kirkolle päästyä suoristui miehen häiriintynyt ryhti.

Pitäjäntuvan porstuassa hän koetteli solmita kaulahuiviaan, muttatyökömpelöt kädet tapailivat turhaan huivin solmuja, huivi liestyi,huiskahti sormista, kunnes hän vihdoin tuskastuneena sen silleen jätti.

Pitäjäntuvalla hän järjesti sinne saapuneen postin, eroitteli papilletulevat kirjeet ja nosti kirkonkirjat pöydälle. Tuontuostakin häntapasi kätensä takin taskua kopeloimasta.

"Äh, — mitäs nyt, — johan nyt…"

Hän oli tiukka tupakkamies, mutta jätti aina kirkkoretkelläpiippuvehkeensä kotiin, ettei joutuisi kiusaukseen.

Ehtoolliselle pyrkijöitä ilmestyi ovipieleen. Raudjalg pani silmälasitnenälleen ja availi kirkonkirjaa.

"Minä olisin tullut, — tuota — vaimoni ja tyttäreni kanssa…"

Raudjalan sinertävät, mustakulmaiset silmät pysähtyivät, heräsiväthajamielisyydestään.

"Mäe Priidu?" hän kysyi.

"Niin, oikein."

Raudjalg tuumaili tuokion, taisteli kaikki hajoittavaa levottomuuttavastaan, joka uhkasi sumentaa ajatukset.

Sitten hän kirjoitti, — itse ulkomuistista ääneen lukien, tavu tavulta:

"Mäe Priidu Allik, — hänen vaimonsa Viiu, — tyttäret Leeni ja Liisa
Vilhelmine…"

"Ei kuin Liisa Karoline", oikaisi mies.

"Liisa Karoline", kertasi Raudjalg. Hänen silmänsä pysähtyivät mieheen,kuitenkaan häntä katsomatta.

Hänellä oli erinomainen muisti, hän tiesi ulkoa useimpain pitäjäläistennimet, kirkonkirjoihin vilkaisematta.

Kirkonmäellä hän sai käsiinsä kellonsoittajan.

"Ovatko virren numerot kunnossa?" hän kysyi.

Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta muisti yhtäkkiä jotain, katseliuteliaana ja tarkkaavasti kellonsoittajaa ja tarttui häntärintapielestä.

Nähtävästi hän aikoi sanoa jotain, mutta ei tahtonut samalla itseäänilmaista.

Hän tempaili neuvottomana kellonsoittajan takin nappia, molemmat olivathämillään.

"Kuinka sinä nyt tulet toimeen ilman vaimoihmisen apua?" Raudjalg saisanotuksi hiki otsalla.

Samalla häntä suututti kysymyksensä, hän ymmärsi ja muisti jututkellonsoittajasta, joka jäätyään vaimonsa kuoltua yksin viiden orvonkera, itse teki kaikki talon työt, keitti ruuat, lehmät lypsi ja lastenvaatteet paikkasi.

Raudjalg tunsi, että kellonsoittaja luuli naisväenpuuhiaan pidettävännaurettavina ja sentähden loukkautui hänen kysymyksestään.

Mutta se oli sittenkin ainoa keino päästä siihen kysymykseen, jota kokokierros oli tarkoittanut.

"Lapsivuoteeseenhan vaimosi kuoli?" hän sanoi, itse peljästyen tuskaa,jolla kysymys häntä kouristi.

"Lapsivuoteeseenhan se…" vastasi kellonsoittaja vastenmielisesti,tapulia katsellen.

Raudjalg meni lehterille. Velvollisuus oli hänelle niin kivenlujakäsite, että siihen löivät siipensä siruiksi kaikki muut halut.

Päävirsi oli kymmenen säkeistöä pitkä, hän veisasi ne kaikki, vaikkaurut hankittua olisi yhdessäkin ollut kyllin. Mutta Raudjalg oli tehnytvirkalupauksensa aikana, jolloin urkuja ei vielä ollut.

Kun saarna oli päättymäisillään, pujottautui urkuparvekkeen penkkienvälitse huivipää tyttö.

Raudjalg kohotti päänsä äänettömässä jännityksessä, pahimpaanvalmistuneena.

"Poika", kuiskasi tyttö aivan hänen korvaansa.

Suuri ilo syöksyi sydämeen, ikäänkuin ovista ja ikkunoista, lakaisitieltään epäilykset ja etsi ulospääsyä.

Viimeinen aamen kajahti kirkossa.

Raudjalg ei malttanut silmätä virren numeroa, oli yksi ainoa virsi,jota hän tällä hetkellä tahtoi soittaa.

Hän aloitti voitonriemuisella, lujalla äänellä, joka kantoi yli kirkon:

"Enkeli taivaan lausui näin."

Se oli jouluvirsi, ja oltiin keskellä kesää.

Ei kukaan yhtynyt lauluun, ihmiset vaan kääntyivät ihmetellenpenkeissään.

"Ma suuren ilon ilmoitan."

Päästyään toiseen säkeistöön sai Raudjalan kaunis, syvä ääni sellaisenkantavuuden ja iloisuuden, että se vakuutti välinpitämättömimmänkin.

Ja kun hän veisasi:

"Üks laps on meile sündinud — — —" niin yhtyi siihen kokokirkkoväki, veisatakseen jouluvirttä poutaisena, helteisenäsuvisunnuntaina.

2.

Hauskin koko talossa oli tietysti isän huone, mutta siellä piti ollahiirenhiljaa, muuten sai kuulla: "Ants, mene katsomaan, etteivätvasikat ole puutarhassa", tai muuta samantapaista. Isän huone olikoulutuvan takana, ja sitä sanottiin lyhyesti takakamariksi.

Katossa oli lystinmoisia kuvioita, jotka sadevesi katon läpäistessäänoli piirtänyt, aivankuin ruskeita, koukkuisia sormia kynsineenpäivineen.

Seinällä riippui Venäjän kartta, josta isä punaisella viivalla olieroittanut Itämeren maakunnat.

Nurkassa oli isän oma veistämä kaappi, jossa säilytettiin rahaa jaarvopapereita. Siellä oli muun muassa kaksi hopearuplaa, jotka Ants olisaanut kummeiltaan ristiäisikseen. Isä näytteli hänelle niitä joskus japani pöydälle hyrränä kieppumaan.

Joskus isä antoi Antsille "ison kirjan". Ants istui puusohvalla jatavaili hiki hatussa. Se oli käsinkirjoitettu, ja kannet olivatneliskulmaisista, kirjavista papereista liimatut. Siinä oli kaikkea,mitä ajatella saattaa: vanhentuneita uutisia Krimin sodasta, "paras jahuokein keino musteen valmistamiseksi", palvelijoitten päästökirja,"hirveä luonnonihme eli yhdeksänpurstoinen merikäärme" ja niin edespäinloppumattomiin.

Ensimäisiä kertomuksia, mitä Ants kokoon tavaili, oli jännittäväkuvaus, "kuinka engelsmanni Pärnun alla kävi".

Ison kirjan vieressä hyllyllä oli toinen ohuempi, sinikantinen vihko,jonka kansikirjoitus kuului:

"Mihkel Hesekiel Raudjalan muistiinpanot opetukseksi ja muistoksi hänenlapsilleen ja jälkeläisilleen."

Koulutyön päätyttyä isä usein istui siniseen vihkoon kirjoittelemassa.

Ants kykki sohvan nurkassa ja katseli isää. Isän nenä oli käyrä, jaylähuuli paljaaksi ajeltu sekä pitkä, leuan alla tiheni parta, jokaharvoina haituvina poskia reunusti. Tukka oli sileällä sivujakauksella.

"Isä, mitä sinä kirjoitat?"

"Tulehan tänne!"

Isän suonikas käsi liikehti paperilla, Ants näki ikäänkuinpaljasoksaisen puun, joka haaraantui joka taholle. Isä osoitti puuntyveä.

"Mitäs tässä on?"

Ants tavasi: "Ants Raudjalg."

"Niin, — siinä sinä olet. Se on sinun sukupuusi, tämä. Kaikki oksat jahaarat yhtyvät sinuun."

Isän kynä juoksi pitkin puun runkoa ja oksia.

"Nämä ovat sinun esi-isiäsi. Näin paljon on ihmisiä tarvittu, ettäsaataisiin syntymään tuommoinen pojan naskali."

Isän käsi lepäsi Antsin tuuhealla tukalla ja painoi sen lakoon.

Ants katseli puuta ja sen haaroittuvia oksia, hänestä oli ihmeellistäitse olla puun keskuksena, kaikkien koukeroisten oksien päämääränä.Hänestä tuntui, kuin eivät puun kaukaisemmat oksat voisi tietää hänestämitään, niinkuin niillä ei olisi aavistustakaan, että yhtyisivättyveen, joka merkitsi pientä poikaa. Ja kaikkia niitä oli tarvittu,että hän olisi olemassa, ei yksikään oksa saanut puuttua, ketju olieheä ja päättyi häneen.

Ants tavasi: "Mäe Jüri — kuka se on?"

"Olipa vaarisi isä."

"Mitä hän teki?"

"Teki päiviä moisioon."

"Entä tämä tässä?" Ants osoitti oksaa.

"Sootaga Karla."

"Tekikö hänkin päiviä moisioon?"

"Teki, — kaikki tekivät."

"Olivatko ne kaikki orjia?"

"Eivät, — vaarisi oli loppu-ikänsä jo vapaa."

"Lue minulle sinisestä vihosta jotain, isä!"

Isä kohensi silmälasejaan, luki juhlallisesti, laulavasti kuin kirkossa:

"Tänään ristittiin Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakas poikamme,esikoisemme, jolle Pyhässä Kasteessa annettiin nimi Ants Mihkel, jokaensimäinen nimi on Herrassa nukkuneen isävainajani mukaan. Kummitlahjoittivat tässä tilaisuudessa äsken ristitylle kaksi ruplaa,viisikymmentä yksi kopeekkaa, kaikki hopeassa, (paitsi tietystikopeekan kappale)."

Kerran Ants yksin jäätyään itse alkoi selailla sinikantista vihkoa.

Hän luki:

"Sisareni Ann, naimisissa Väljaotsan isännän kanssa, oli jo varhainjoutunut perkeleen pauloihin, joka meitä kaikkia vaanii. Synnytettyäänlailliselle aviomiehelleen kolme lasta, täytettiin hänen sydämensälihallisella rakkaudella omaa renkiään Jüri Nilbeä kohtaan, jollehän synnytti neljännen lapsensa. Mutta vielä väkevämmäksi kävikiusaajan ääni heissä, kunnes edellä mainittu Jüri Nilbe sisareniAnn'in suostumuksella otti hengiltä Väljaotsan Peeterin. Josta teostaheidät kirkolla julkisesti kaakinpuussa ruoskittiin ja Siperiaanlähetettiin. Tämän kaiken olen kirjoittanut tähän yhdeksi kauheaksivaroitukseksi, murheella täytetyllä sydämellä sisareni tähden, toivoenhänen viimeisellä hetkellään, josta tosin en mitään tiedä, mielensämuuttaneen ja armosta osalliseksi tulleen."

Antsista tuntui, kuin olisivat isän kauniit, pystyt kirjaimet tässäkohden raskaasti ja epätasaisesti paperille piirtyneet.

Illalla hän kysyi isältään:

"Onko minulla muitakin tätejä, paitsi Kadri-täti ja Metsanurgan täti ja
Auduman täti… Onko Ann tätikin?"

Ants oli silloin jo vuoteessaan, joka alkoi käydä hänelle liianlyhyeksi, niin että hän makasi sääret sykkyrässä.

Isä pysähtyi, silmät terästyivät läpitunkeviksi.

"Otitko sinä itse isän sinisen vihon?" kysyi isä.

Ants kavahti isän kaulaan, puristi, kuollakseen häpesi.

"En minä siitä niin, että sen otit, mutta miksi koetit kierrellä, — seminua pisti", sanoi isä.

Siitä pitäin isä ehtoorukouksessa aina nimitti erityisesti Ann tädinkin.

Isän sisaruksia oli alkujaan ollut täysi tusina, vaikka he sittenolivat hajaantuneetkin joka ilman suunnalle, suurin osa kuitenkinlähipitäjiin.

Isällä oli aikoja, jolloin joku monista sisaruksista äkkiä muistuihänen mieleensä, ilman mitään aiheuttavaa syytä. Hän alkoi ajatellajotakuta veljeä tai sisarta lakkaamatta, tunsi levottomuutta jaedesvastuun painoa. "Nyt velimies taas tarvitsee minua", hän sanoiäidille. Vihdoin kerääntyivät huolet kukkuralleen, isä valjasti hevosenja lähti veljen luo.

Kerran oli Ants hänen mukanaan tällaisella retkellä, ja siitä jäihänen mieleensä kummallinen ja sekava kuva. Hän muisti selvästi isänkasvot, vaikka ei olisi voinut sanoa, missä kohden isä oli istunut,joka tapauksessa niin, että tulenpaiste niihin sattui. Ulkona oli olluthyvin kylmä, isän posket ja korvalehdet punoittivat, ja leukaparranhaivenista suli huurre. Isä puhui koko ajan, ensin hyvin lempeästi,mutta kun toiset kasvot yhä pysyvät kovina eivätkä ota heltyäkseen,niin tulee isänkin ääneen terästä. Ants ei ymmärrä mitään, sillä hepuhuvat tuvan toisessa päässä, mutta hän tuntee, että setä on tehnytjotain pahaa, ja että isä nuhtelee siitä… Ulkona pyryttää, muttasitä ei voi nähdä, sillä ikkunat ovat jäässä, — kaikki on pehmeäähämäryyttä ja sulavuutta, isän äänikin on sulattava…

Vihdoin laukee kovissa kuuntelevissa kasvoissa pingoitus, mutta isäpuhuu yhä pehmeämmin. Sedän vaimo nyyhkyttää.

Silloin isä nousee, pyyhkäisee märkää tukkaansa, hymyilee koko suulla,niin että terve hammasrivi välkkää: "hyvästi nyt täksi kertaa!"Paluumatkalla Ants senverran kurkistaa vällyjen alta, että näkee tienohessa mustanpuhuvan, humisemattoman mäntymetsän, jonka harteillaon harmaata lunta. Ja hän nukkuu lämpimiin nahkasiin siinä varmassavakuudessa, että isä tietää ja näkee kaikki.

Joskus, vaikka hyvin harvoin, avasi isä nurkkakaapin ja otti sieltäesiin värillisiä paperirahoja sekä kaksi kirjavaa, kotkapäistä paperia,joitten liepeissä oli irtileikattavia lippuja.

"Näillä sinut kerran kouluun pannaan", sanoi isä ja hymyili.

Kirjavat olivat valtion palkintolainapapereita, sanoi isä kerran.

Syys- ja maaliskuussa oli isä tavallisesti levoton, käväisi montakertaa päivässä kaapillaan, otti esiin kotkapääpaperit, käänteli jakatseli niitä. Antsin piti joka päivä käydä pappilassa kysymässä, olikoposti tullut.

Ants kuuli, kuinka isä alituisesti puhui äidille jostain voitosta,kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, ja kuinka äiti nauroi taitoisinaan härnäsi isää, kävipä joskus kärsimättömäksikin, jolloin isäikäänkuin häpeillen loittoni.

Mutta illalla isä taas otti puheeksi paperit. Ants makasi välihuoneessaja kuunteli, isän ja äidin vuoteen reunalla paloi kynttilänpätkä, javarjot vaelsivat suurina seinällä. Vihdoin se sammui, sittenkin kuuluipimeydestä yhä isän selittelevä ääni.

"Tyytyisit nyt pienempäänkin voittoon", kuului äidin ääni.

Mutta isä yhä kertoi kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, jotkaeivät antaneet hänelle rauhaa, määrättömästä kultaläjästä, rikkaudenvuoresta, josta voisi koko maailmaan siunausta ja onnea siroittaa,jos hänen, Mihkel Hesekiel Raudjalan käsi pääsisi kiiltäviä kolikoitapyörittämään.

Ants kuunteli, — hymähtikö äiti, — eikö hän hengittänyt kuin nukkuva?

Ja isä, joka vaan kertomistaan kertoi, mitä tekisi, josraha-arpajaisissa voittaisi korkeimman voiton, kaksisataa tuhattaruplaa.

Ants kuunteli.

Kouluja isä perustaisi, kauniita, suuri-ikkunaisia ja korkeaseinäisiätaloja rakennuttaisi, järvien rannoille ja jokien varsille. Hänenkouluissaan kävisivät lapset puhtain pukimin ja sileiksi suituinhiuksin, ei valittaisi vatsa tunnin kuluessa tyhjyyttään, sillä alatikiehuisivat suloista höyryä henkäisevät liemipadat. Ilmaiseksi hänkaiken jakaisi, köyhinkin irtolaislapsi pääsisi hänen opetuksestaanosalliseksi. Ja rukoilisi keisaria, suurta hallitsijaa, Jumalan nimiinpalvoisi, että antaisi keisari lapsiin tiedot äidinkielellä istuttaa,hän puolestaan antaisi kaikki kaksisataa tuhatta ruplaansa.

Niin isä öisin kouluja perusteli, ja niitä kasvoi kuin sieniä sateella,isän kaksisataa tuhatta ruplaa lankesivat kultasateena maahan, ja kohtaiti kouluja kaikkialla. Koko maa oli niitä täynnä, ja kaikki maanasujamet hyviä ja viisaita.

Eräänä päivänä Ants hengästyneenä syöksyi sisään.

"Isä, posti on tullut!"

Hän näki isän piirteitten kummasti pingoittuvan ja äidin kääntyväntakan äärestä ja huolestunein katsein seuraavan isää. Isä meni suurinaskelin takakamariin ja sulki oven, he äidin keralla molemmat kuulivat,kuinka lukko naksahti.

Mutta äiti vaan tyynesti puuroaan hämmenteli, hyräili sitä tehdessään,vahvat käsivarret puolipaljaina tulen valossa. Antsin oli turvallistaolla äidin läheisyydessä ja katsella, kuinka hän

1 2 3 4 5 6 7 8 9
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net