» » Apotti Tigrane

Apotti Tigrane

Apotti Tigrane
Title: Apotti Tigrane
Release Date: 2018-06-21
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 111
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20

The Project Gutenberg EBook of Apotti Tigrane, by Ferdinand Fabre

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Apotti Tigrane

Author: Ferdinand Fabre

Translator: Ellida Järnefelt

Release Date: June 21, 2018 [EBook #57368]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK APOTTI TIGRANE ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

APOTTI TIGRANE

Kirj.

Ferdinand Fabre

Suomentanut E. J.

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1894.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

SISÄLLYS:

     I. Jumalinen kaupunki.
    II. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.
   III. Rufin Capdepont.
    IV. Hiippakunnan oikeusto.
     V. Piispan puutarha.
    VI. Papinvihkiäiset.
   VII. Pimeyden ruhtinas.
  VIII. Pyhänhengen messu.
    IX. Kreivi de Castagnerte.
     X. Rooma.
    XI. Kirkollislain ministeerio.
   XII. Ristiinnaulitun ääni.
  XIII. Pyhän Ireneon tuomiokapituli.
   XIV. Lavernède ja Ternisien.
    XV. Mical.
   XVI. Ruumiin saatto.
  XVII. Paavi Formosus.
 XVIII. Munkit.
   XIX. Herra Clamouse'n vistipeli.
    XX. Ruumisalttari.
   XXI. Pappien komedia.
  XXII. Krypta.
 XXIII. Eläköön hänen ylhäisyytensä!
  XXIV. Karku.
   XXV. Kardinaali Maffei.
  XXVI. Paavin ehdokas.

I.

Jumalinen kaupunki.

Lormières on pieni kaupunki, jossa on lähes viisitoistatuhattaasukasta. Se piiloutuu Corbières'in vuoristoon, joka yhdistääCevennein harjanteen ja Pyrenein vuoret toisiinsa. Maan asukkaatsanovatkin: Lormières'in täytyy olla nenän alla, ennenkuinsen näkee. Kapea Arbouse-virta, joka saa alkunsa ihanastaarpuusimetsästä, jakaa kaupungin kahteen osaan. Toisen, jota sanotaanPaperitehdaskaupungiksi, muodostavat nuo lukuisat, yhteen jonoonpitkin virran reunaa rakennetut paperitehtaat; toinen, ylempänäsijaitseva Luostarikaupunki, saapi nimensä kirkoista ja luostareista,joita siellä tapaa joka askeleella. Siellä kohoavat kaunis, gootilainenPyhän Ireneon tuomiokirkko, Pyhän Frumention romaanilainen pääkirkko,myöhäisgootilaisella ruusukeakkunalla koristettu Barnabiteinluostari ja hiippakunnan yliseminaarin raskasluontoiset, mahtavatrakennukset. Juuri tähän hengellisten rakennusten moninaisuuteenperusti valtioneuvosto vuonna 1801 tekemänsä päätöksen, asettaa piispanistuin Lormières'iin, vaikkei tämä ollutkaan läänin pääkaupunki. Koskasiellä oli piispan hovikin täydessä kunnossa, miksei sinne piispaaolisi lähetetty? Sitä paitsi olivat kirkon tulolähteet köyhtyneetvallankumouksen jälkeen. Nämät olivat ne pätevät syyt, joiden nojallapaavi Pius VII julisti Roomassa pitämässään konsistorion kokouksessa3 p:nä Heinäkuuta v:na 1802 herra de la Ginaudie'n piispan virkaankelvolliseksi.

Lormières'in ahtaat, mutkikkaat ja pimeät kadut päättyvät melkeinkaikki Arbouse-virtaan, jonka yli kulkee kaksi ikivanhaa siltaa. Neovat kenties hiukan kömpelöitä, mutta niitä, somistaa leveät kivisetkaidepuut, jotka käsien alituinen koskenta ja tuimat vuorituuletvuosisatojen kuluessa vähitellen ovat hioneet kiiltäviksi, niin ettänyt välkkyvät kuin peili auringon paisteessa. Huolimatta näistä,liikkeeseen nähden ylen riittävistä kulkuväylistä, on kanssakäyntiLuostarikaupungin ja Paperitehdaskaupungin välillä hyvin vähäinen.Tämän vaikuttaa tuo jyrkkä eroavaisuus ylä- ja alakaupungissavallitsevien elämäntapojen välillä. Sillä aikaa kun alakaupungissatehtaan työmiehet puuhaavat ja raatavat, taittavat kokoon paperia,naulaavat kiinni laatikoita, lastaavat kuormia ja ajavat ne rautatienasemalle kiivaasti piesten hikoilevia ja hengästyneitä hevosparkoja,jotka vimmastuneina kavahtavat pystyyn, vallitsee yläkaupungissamykkä hiljaisuus. Ainoa melu minkä sieltä kuulee, on kellojen soittokirkoista ja luostareista, joiden luku siellä päivä päivältä kasvaa.Niinpä on siellä jo edustettuna: Dominikaanit, Jesuiitat, Maristat,Carmeliitat, Visitandinit, Pyhän Perheen Sisaret, Maarian sydämenparantajat ja — kukapa niitä kaikkia muistaakaan.

Luonnollisesti ei tämmöinen pappien ja munkkien tulva voinut ollahoukuttelematta maan korkeasukuisia tälle etuoikeutetulle alalle. Jasuuri onkin heidän lukunsa siellä.

Niistä aatelismiehistä, jotka Lormières'in hyvä maine oli puoleensavetänyt, on kreivi de Castagnerte erittäin mainittava.

Tänne vetäytyi heinäkuun vallankumouksen jälkeen tuorestauratsioonikauden kiivas taistelija, harras ja toimelias asiamies,jonka nimen lukija ehkä tuntenee ruhtinas Polignac'in valtiotoimenhistoriasta. Kuninkaan kuoltua ei herra de Castagnerte enään ajatellutmuuta kuin Jumalaa, ja hän poistui Pariisista hautautuakseen tuohonvuoristokaupunkiin, jonka Toulouse'n arkkipiispa, hänen ylhäisyytensäAstros, oli hänelle osoittanut jonkimmoisena Paratiisin etehisenä.

Lormières'issä pyhitetään pienimmätkin juhlat; Lormières'issäuskaltavat uskovaiset — muita ei siellä olekaan — vapaasti vetäätaskustaan rukousnauhan ja hartaasti lukea sitä keskellä katua;Lormières'issä on elämä hiljaista ja ankaraa; Lormières'issä eiole teaatteria, eivätkä silmänkääntäjät, taikka ilvehtijät koskaanole päässeet pirullisilla konsteillaan häiritsemään katuvaistenihmisten mieltä. Mutta senpätähden kaikki nuo sielut, jotka, niinsanoakseni, liitelevät taivaan valtakunnassa, korvaavatkin vahinkonsakolminaisuuden- tahi jouluaattona, kun hänen ylhäisyytensä piispalähtee yliseminaariin toimittamaan papiksivihkiäisten liikuttaviajuhlamenoja!

Lormières'in yliseminaari on entinen Minimein luostari. Se onrakennettu kiinni vanhaan muuriin, joka vielä tänäkin päivänäympäröi ylä-kaupunkia. Tämä suunnaton sakaraharjainen muuri, jonkasammaltuneita kiviseiniä ajanhammas järsimistään järsii, jatkuu sittenpitkin kahta pihaa, joita nuoret apotit käyttävät kävely-, kujeilu- jaleikkitantereenaan. Näille pihoille, joista toista sanotaanali-diakoonein, toista tonsuroittujen pihaksi — on taajaanistutettu suuria jalavia, jotka kevään tultua levittävät tavattomanviileyden tähän synkkään ja yksinäiseen paikkaan. Muuten vallitseetäällä kauttaaltaan muinaisuuden, hurskauden ja rauhan henki.

Eräänä päivänä toukokuun alussa vuonna 1866 kajahteli ali-diakoneinpihalta, joka muuten on paljoa hiljaisempi kuin tonsuroittujen piha,hilpeää naurua, jota tuon tuostakin pitkät kimeät huudot keskeyttivät.

Palloleikki oli täydessä toimessa; kaaput sievästi polvien ylikäärittynä, häärättiin siinä voimien takaa. Silloin tällöin vilahtelivaalea- ja ruskeatukkaisten joukosta harmaapäitäkin, joka olijulkinen todistus siitä, että monta johtajaakin oli tässä hirveässäsekamelskassa osallisena.

Vähän matkan päässä leikkitantereelta, tuuheiden puitten siimeksessä,istui pappi muistoonpanokirja kädessä pylvään kappaleella, joka olijäännös Minimein luostarista.

Vähä väliä juoksi joku pelaajista hikisenä karkean näköisen papinluokse ja sanoi:

"Herra ylijohtaja, kirjoittakaa kuusi meille!"

Apotti Rufin Capdepont, varapiispa, Pyhän Ireneon tuomiokirkonnimituomioherra, hiippakunnan oikeuston jäsen, kirkkohistorianprofessori ja yliseminaarin ylijohtaja, tarttui kynään ja kirjoittiarvokkaasti.

Mutta ikäänkuin olisi hän pelännyt joutuvansa kiinni toimesta, jokaniin vähän soveltui hänen arvolleen, katsahti apotti Capdeponttuon tuostakin levottomasti porttiin päin. Voisihan jokin hänenvirkaveljistään tulla; jopa saattaisi itse piispakin, joka juurioli parantunut pitkällisestä taudista, yht'äkkiä ilmestyä. Mitä hesanoisivat ja mitä ajattelisivat?… Ikävystyneenä naurettavaantoimeensa, nousi ylijohtaja ylös, laskien kirjansa kivelle.

Apotti Capdepont oli isokasvuinen, mutta laiha ja kuivan näköinenmies. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha. Silmät olivatsyvällä päässä; nenä, pullea kuin Pascal'in, oli mahtavan kookas;terävähuulinen, kaareva suu oli ankaranilmeinen. Harmaa, tuuhea tukka,jossa ajeltu paikka loisti kuin pilvistä kumottava kuu, muodosti niinsanoaksemme verhon tälle veistokuvantapaiselle päälle, joka kellertävännorsunluuvärinsä kautta muistutti mainioita, kauniita, espanjalaistenneroniekkain luomia hurskasten askeettien muotokuvia.

"Herra ylijohtaja, tehkää hyvin ja lisätkää kaksi meidän puolelle",soperteli läähättäen muuan apotti.

"Merkitkää itse!" vastasi herra Capdepont ylenkatseellisesti kirjaansaosottaen.

Hän astui pihan poikki pitkään ja jäykästi, pää pystyssä, arvokkaastikatsoen ympärilleen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kappelin ovi pihanperällä aukeni, ja kynnykselle ilmaantui pieni vanhus kuluneessasinipunertavassa kaapussa, kultanuppinen keppi kädessä.

"Piispa! Piispa!" huusivat apotit, silmänräpäyksessä keskeyttäenleikkinsä.

Mutta vähääkään poikkeematta tasaisesta kävelytahdistaan, astui Rufin
Capdepont suoraan piispaa kohti.

"Ettepä te kiirehdi anteeksipyytämään, herra ylijohtaja", sanoi hänenylhäisyytensä de Roquebrun, ärsytettynä siitä välinpitämättömyydestä,jolla hänen tuloansa vastaanotettiin.

"En tiennyt laisinkaan että minulla oli anteeksi pyydettävää, teidänylhäisyytenne", vastasi Capdepont röyhkeästi.

"Kun teidän arvoasteellanne oleva pappi osottaa niin vähänkuuliaisuutta piispansa käskyille, on häneltä aina anteeksipyydettävää. Tuhat kertaa olen jo kieltänyt pallopelin. Yhtä hyvinvoitaisiin ryhtyä pukille hyppyyn!…" "Olenhan teidän ylhäisyydellennemonesti huomauttanut, että tämänlaiset huvitukset ammoisista ajoistaEtelä Ranskan seminaareissa…"

— Kylläksi, herra!… Jo pian kymmenen vuotta olette te kapinoineetpiispaanne vastaan. Olihan minun vastikään mahdoton viihdyttää mieltänihartaushetkeksi, kun melu ympärilläni oli niin suuri. Näitäkö nuoriamiehiä ylöskäännettyine kaapuineen te aiotte ennen pitkää lähettääpapiksi vihittäviksi? Todellakin kummastuttaa minua nuorukaistenhäveliäisyyden puute, enkä voi muuta kuin soimata itseäni siitä, ettäolen tähän saakka jättänyt teidän huostaanne tämän laitoksen johdon.— "Ei se ole minulle kovinkaan kallis toimi; minun puolestani voiteidän ylhäisyytenne uskoa sen jollekin ansiokkaammalle." —"Ajatuksenne on selvä sille, joka teidät tuntee; te olette vakuutettuettä meidän olisi mahdotonta hiippakunnastamme löytää pappia, jokakykenisi teidän sijaanne täyttämään!… Mikä ylpeys!" — "Olenpahoillani, herra piispa, että selitätte ajatukseni tavalla, jokavoisi näyttää olevan oikeutta ja rakkautta vailla."

Tämä huomautus, joka tehtiin kaikkia sopivaisuuden vaatimuksianoudattaen ja taitavasti teeskennellyllä nöyryydellä, saattoi hänenylhäisyytensä de Roquebrun'in kärsivällisyyden yli reunojensa. Varmaaon muuten, että vaikka herra Capdepont olisi puhunut kuinka kaunistaja nöyrää kieltä, olisi hän vihasta säihkyvällä, julmalla katseellaankumminkin kukistanut piispan.

"Herra apotti", sanoi vanhus, jonka kasvot olivat käyneettulipunaisiksi, "ilmoittakaa yliseminaarin opettajille, että odotanheitä luentosalissa. Minulla on heille tärkeä asia ilmoitettavana. Niinvähän arvoa kuin panettekin piispallisten päätöstemme tuntemiseen,saatte te kumminkin luvan saapua muiden mukana."

Ja palaten takaisin kappeliin, työnsi hänen ylhäisyytensä oven kiinnijälestään, niin että kajahti.

II.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.

Luentosali oli Minimien entinen kapitulinsali. Kapeat suippokaarisetakkunat, joita gootilainen läpikorusto ja suuret tuuheat jalavatpimittivät, päästivät ainoastaan heikon, himmeän valon tuohon avaraansuojaan, jonka korkeaa holvia kolme paksua pilaria kannatti. Rivissäpitkin seiniä oli tukevia tammisia kuoripenkkiä, jotka olivatkoristetut tuntemattoman taiteilijan törkeillä, milloin kauniillakinleikkauksilla. Peräseinällä, vastapäätä pääovea, oli apotin istuin,jonkinmoinen, viisi askelta lattiaa ylempänä oleva valtaistuin, jonkatakaa kohosi veljeskunnan perustajan, Franscis de Paule'n mustaanpuuhun veistetty voimakas profiilikuva.

Astuessaan luentosaliin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun suuntasikulkunsa suoraan apotin istuimelle. Yliseminaarin opettajat saapuivatvitkaan toinen toisensa jälkeen. Piispa istui pitkän aikaa äänetönnä,joko hän sitten tahtoi Jumalan edessä valmistautua tärkeääntehtäväänsä, taikka ainoastaan halusi antaa herra Rufin Capdepont'ille,jota ei vieläkään näkynyt, tilaisuutta saapumaan.

Vihdoin ylijohtaja ilmestyi. Alla päin, silmät maahan luotuina —epäilemättä hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen uudelleen kääntääkatseensa piispaansa vastaan — astui hän viimeistä tyhjää kuoripenkkiäkohden, jonka sulkupuun hän koneentapaisesti nosti nojataksensasiihen. Tämä liikunto, itsessään niin yksinkertainen, loukkasi hänenylhäisyyttään de Roquebrunia. Epäluuloisuudessaan oli hän siinä selväänhuomaavinaan jonkinlaista kunnioituksen puutetta häntä kohtaan.

"Herra Capdepont", sanoi hän, voimatta itseään hillitä, "olen täälläisäntänä, enkä tietääkseni ole vielä käskenyt ketään istumaan."

Ikäänkuin verille kannustettu hevonen nosti ylijohtaja rohkeasti päänsäpystyyn.

"Teidän ylhäisyytenne", vastasi hän, "Kartagon neljännessäkirkolliskokouksessa säädettiin, että niin pian kuin piispa itse istuu,hän ei saa sallia yhdenkään papeistansa seisoa: Episcopus, in qvolibetloco sedens, non patiatur stare presbyterum…" — "Herra, te oletteoivallinen kirkkohistorian professori; mutta mielestäni vaatisikohteliaisuus kumminkin, että piispaanne puhutellessanne luopuisittenoista professori-tavoistanne. Tietonne kirkolliskokouksistailahduttavat minua; mutta kaiken tuon sekasotkun ohessa sopisi teiltäehkä odottaa hiukan elämäntapojenkin tuntemista."

Viimeiset sanat, jotka pikemmin sopivat maallikon kuin piispan suuhun,lausuttiin pisteliään ilkeästi.

"Hyvät herrat" lisäsi hän yhteen jatkoon lieventääkseen liiankiivaitten sanojensa vaikutusta, "pyydän teitä istumaan."

Pitkä äänettömyys seurasi hänen puhettaan.

"Hyvät herrat opettajat", lausui vihdoin hänen ylhäisyytensä deRoquebrun arvokkaalla ja rauhoittuneella äänellä, "kun kymmenenvuotta sitten otin vastaan Lormières'in piispan viran, oli minunensimmäisenä pyrintönäni kaikessa seurata pyhäin edeltäjäin jälkiä.Muutaman kuukauden kuluttua huomasin kuitenkin, että hiippakunnassammeoli suuria muutoksia toimeenpantavana. Muutamia olenkin jo koittanutsuorittaa. Epäilemättä muistaa jokainen teistä tuon täydellisenuudistuksen kirkollisten menojemme järjestyksessä. Jos en olekkaanryhtynyt tärkeimpään muutokseen — tarkoitan yliseminaariamme koskevaaparannusta — niin on se ollut sentähden, että suunnattomat, melkeinpävoittamattomat esteet ovat minua kohdanneet. Ennenkuin kutsunmunkkikunnan jäseniä tätä laitosta johtamaan, lienee velvollisuutenihankkia jokaiselle teistä kunniallinen asema. Mutta mitenkä voisin näinköyhästä hiippakunnasta löytää kyllin arvokkaita paikkoja miehille,joiden mielipiteet tosin eroavat omistani, mutta joiden hengenlahjojaja hurskautta tuhansin kerroin olen tunnustanut ja alati tulentunnustamaan. Ja miks'en sitä myöntäisi, että minä, vaikkapa vanhastaanolen ollut vakuutettuna siitä, että munkit paremmin kuin vapaapapit,kykenevät nuoria leviittoja kasvattamaan, aina olen toivonut asioidentäällä kääntyvän parempaan pisin, niin etten olisi pakotettu ryhtymäänniihin muutoksiin, jotka nyt haikealla mielellä olen toimeenpaneva…"

Piispa keskeytti puheensa, ja hän katsoi tutkivasti salin ympäri,nähdäkseen minkä vaikutuksen lyhyet sanansa olivat tehneet.

Vaikutus oli todellakin ollut masentava. Paitsi kahta tahi kolmeamiestä, jotka vankkoina kestivät myrskyä, painoivat kaikki murtuneinapäänsä alas. Se, joka on elänyt pappien parissa, tietää hyvin kuinkavähän siveellistä jäntevyyttä löytyy näissä, suurimmaksi osaksipelokkaissa ihmisissä, kun vaara uhkaa heidän aineellista asemaansa.Moni heistä on valmis kuolemaan Jumalansa edestä, mutta hätääntyytavallisen elämän jokapäiväisimmän vaikeuden sattuessa. Yksiopettajista, Mical apotti, siveysopin professori, nousi ylös. Pienihän oli ja kurjan näköinen, hoikka ja hontelo kuin korsi.

"Aina siitä saakka, kun teidän ylhäisyytenne tänne saapui", lausuihän huilumaisella äänellä, "on munkkikuntain luku lisääntymistäänlisääntynyt Lormières'issä ja kaikkialla hiippakunnassa. Suvaitsettekokysyäkseni teidän ylhäisyydeltänne, kelle suodaan, jesuiitoille,Maristeille vai Dominikaaneille, tuo painava kunnia astua meidänsijaamme?"

Ivallinen moite piili jokaisessa hänen sanassaan.

"Rohkenisitteko todella vaatia minulta tilintekoa virkatoimistani,herra Mical?" vastasi piispa ylpeästi.

— "Jumala varjelkoon teidän ylhäisyytenne!… Mutta palveluksemmetähden ansaitsisimme ehkä sentään tulla vähän lukuun otetuksi.Ennenkuin poistumme tästä laitoksesta, jonka hyväksi olemme niinkauan uhranneet voimamme, lienee meillä toki oikeus tietää kenellevastaisuudessa uskotaan oppilaiden kohtalo, jotka niin odottamattariistetään käsistämme. — Teidän oikeutenne, herra, samoin kuinvelvollisuutennekin on, totella piispaanne, jolle yksinään Jumala japaavi ovat suoneet korkeimman vallan hiippakunnassa. Muuta oikeutta eiteillä ole, ymmärrättekö?"

— "Ymmärrän varsin hyvin!" mutisi siveysopin professori istuen alas.

Apotti Turlot, pyhän raamatun professori, nousi vuorostaan. Hän olikookas, tavattoman lihava mies. Liiallinen verivesi oli tehnyt hänenkasvonsa epäilyttävän kalpeiksi. "Herra, sallitteko minun tehdä nöyränkysymyksen?" uskalsi hän lausua valittavalla, melkein itkunsekaisellaäänellä?

— Puhukaa, herra apotti.

— Jollei hiippakunnassa toimeenpantavat muutokset vielä olelopullisesti ratkaistut…

— Valitettavasti ovat ne jo ratkaistut.

— Kuinka, onko kaikki siis päätetty?…

— Olisiko teidän neuvoanne pitänyt kysyä, herra Turlot?

— Siinä tapauksessa pyytäisin teidän ylhäisyyttännehyväntahtoisuutenne lisäksi ilmoittamaan, minkä paikan te oletteminulle määrännyt?

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun otti nenälasinsa ja tarkasteli suurtapaperia, joka koko ajan oli ollut levällään hänen edessään.

— Herra apotti Turlot, sanoi hän, kohta papinvihkiäisten jälkeen,jotka olen määrännyt pyhän kolminaisuuden aatoksi, 26 p. tätä kuuta,tulee teidän astua vankilan saarnaajan virkaan, joka on avoinna herraapotti Vidal'in kuoleman jälkeen.

— Minä vankilan saarnaajaksi! minä! soperteli professori parkasäikähtyneenä, silmät vesissä. Mutta hyvä Jumala! Mistä saan minärohkeutta seuraamaan kuolemaan tuomittuja mestauslavalle?

— Rukoilkaa sitä Jumalalta.

— Oi! teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan etten sitä voi…

— Sovittuamme asiasta hänen ylhäisyytensä kirkollis-asiainministerin kanssa, jatkoi piispa sen enempää välittämättä herraTurlot'in voivotuksista,

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20
Comments (0)
Free online library ideabooks.net