» » Älä hellitä!

Älä hellitä!

Älä hellitä!
Category:
Author: Lie Jonas
Title: Älä hellitä!
Release Date: 2018-07-23
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 80
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 22

The Project Gutenberg EBook of Älä hellitä!, by Jonas Lie

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Älä hellitä!

Author: Jonas Lie

Translator: Juho Hollo

Release Date: July 23, 2018 [EBook #57571]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ÄLÄ HELLITÄ! ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ÄLÄ HELLITÄ!

Kirj.

Jonas Lie

Suomentanut

Juho Hollo

Porvoossa,Werner Söderström Oy,1919.

SISÄLLYS:

    I. Ukko Juhl Aa-vuonolta. — Sillikuningas — Seudun kuningas.
   II. Juhlin venheen suuri löytöretki.
  III. Silliä ja lemmenoikkuja.
   IV. Taipuako? Ei, mieluummin taitun!
    V. Hankauksia.
   VI. Liivaripuomilla mietiskelemässä.
  VII. Sinihai.
 VIII. Rejer yövahtina ja halonhakkaajana.
   IX. Ystävyyden tulikoe.
    X. Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian.
   XI. Ystävyys ja lempi.
  XII. Liian myöhään, neiti Rördam.
 XIII. Rejer suuntaa kulkunsa kohti Hammernäsiä.
  XIV. Kotoisia kokemuksia.
   XV. Sillikuningas.
  XVI. Älä hellitä!

I.

Ukko Juhl Aa-vuonolta. — Sillikuningas — Seudun kuningas.

Pitkin vuonoja levisi huhu ihmeellisestä saaliista, kalasta, jokaoli jos jonkinlainen — toiset sanoivat sen olevan yhdeksän, toisetkahdeksantoista kyynärää pitkän, toiset vieläkin pitemmän. Se oli saatuKarmsaaren tuonpuoleisesta rannasta, selkä oli kiiltävän sininen,sinipunainen ja purppurainen kuin säihkyvä sateenkaari, vatsapuolihohtavan valkoinen kuin hopea, ja päässä sillä oli tulenväristä kruunuamuistuttava merkki.

Väitettiin, että se oli sillikuningas ja että se ennusti kuulumattomanrunsasta kalansaalista.

Aina kun jokin venhe saapui mereltä päin, kokoontui väki, isot japienet, iljankoisille, puoleksi lumen peittämille kukkuloille,mistä parhaiten saattoi nähdä yli vuonon — suippolakeissaan japaitahihasillaan, hame tai nuttu yllään, sellaisina kuin he olivattyöstään lähteneet. Oli aivan kuin sunnuntai-iltapäivänä, paitsiettä tällöin ei kukaan ajatellut, miltä puku näyttää lähempien jaetäisempien naapurien silmiin. Arvailtiin ja väiteltiin, ennustettiin,uskottiin ja otaksuttiin…

Paisuvat huhut olivat ikäänkuin valaneet tulta vereen, jonkinlaistakultakuumetta, josta mielikuvitus kiihottui ja alkoi rajusti liikehtiä.Pari kolme vuotta oli sillinkalastus ollut masentavan huono, ja nyttuli kysymykseen, ryhdyttäisiinkö siihen jälleen panemalla peliin nekolikot, joita pienistä maatilkuista vaivoin oli saatu irti. Torpparinolisi myytävä tai pantattava lehmänsä ja puoli omaisuuttansa saadakseenöljyvaatteet ja eväslaukun, vuokratilallisen ja talonpojan pitäisimyydä hevosensa, ottaa kiinnityslainoja ja tyhjentää viimeisetkinapuneuvot voidakseen varustaa väkeä ja venheitä, vuokrata verkkojaja selkänuottia; kaikkien olisi pakko äärimmilleen käyttää kauppiaansuomaa luottoa. Toiset olivat kahden vaiheella, toiset juttelivatinnokkaasti puolesta ja vastaan, mutta lausunnoista kuului täällä kutentuollakin, että hillittömiä toiveita jo oli kiertämässä.

"Se merkitsi sittenkin jotain, kun kaikki 'helminauhat' ajelehtivatvuonossa ennen mikkeliä — aivan kuin kirkkaat, punaiset sillinsilmät,rivi toisensa vieressä; se merkitsi sillinsaartoa!"

"Että jotain tulee sillikuninkaan jäljessä, sen voi kyllä melkein kukahyvänsä ymmärtää. Ole varuillasi, kun pihakoira alkaa haukkua…"

Ilmassa tuntui olevan yhä enemmän sähköä, se vaikutti pyörryttävästi.

Mitä syvemmälle vuonoihin huhu kulkeutui, sitä ihmeellisemmäksise muuttui kansan suussa, niin ihmeelliseksi vihdoin, että kun seniemenkärkiä kiertäen tunkeutui ahtaisiin sillivuonoihin, niin siitäoli tullut "tulinen merkki taivaalla" — kala, jolla oli pitkä raippajatkonaan!

Vasta Hammernäsin paikkeilla sillikuningas haihtui olemattomiin,muuttui pelkäksi ilmaksi — siellähän muuten yleensäkin kaikkisuuret ulkoapäin tulevat huhut hiljenivät ja häipyivät. Ukko Juhlnäet kerta kaikkiaan vastusti sitä, että maakansa puuhaili merellä,että lähdettiin "kuin hupsut" monen penikulman päähän "myrskyjä jahengenvaaroja hakemaan." Ja kun Hammernäsin ukko pudisti päätänsäjollekin asialle, niin sitä ei koko paikkakunnalla uskonut kukaan, jokatahtoi viisaasta käydä.

Tuon "villitsevän huhun" vaimentaminen ja seudun pelastaminenuhkaavasta onnettomuudesta olikin oikeastaan Jan Rejersen Juhlinviimeinen työ tässä elämässä, sillä ei ehtinyt kulua kahdeksaa päivää,kun hän kuoli sydänhalvaukseen istuessaan parhaillaan tupakoimassaHammernäsin hongan juurella.

Hammernäsistä ulottuu Aa-vuonon nimellä mainittu seutu syrjäisenäja piiloutuneena itäänpäin kohti tuntureita, ensin ahtaanavuononhaarakkeena, mutta kauempana, kappeliseurakunnissa,lumivalkoisten, sinertävien harjanteiden reunustamana.

Täällä oli vielä vanhoja tarinoita ja sävelmiä, kirjotusten somistamiaoluthaarikoita ja puuleikkauksilla koristeltuja merkillisiä vanhojaaittoja, mutta myöskin eristettyä, vanhanaikuista väkeä, kasvoissasilmäänpistävän karkeat piirteet ja ankaran mietiskelevä ilme,perheitä, jotka lakkaamatta olivat sukulaistuneet. Kallotieteilijäolisi naisväen pään etuosasta keksinyt aikain painon alla taipuneitakatonharjoja muistuttavan vaon tai syvennyksen.

Ylhäällä tunturipuroissa uiskenteli lohenmullo yli-ikäisenä jaisopäisenä — pää oli kolmasosa koko ruumiista ja kasvoi sammalta —sillä nuoriso ei koskaan kalastanut eikä laji uusiutunut. Ahtaissalaaksonotkoissa ja laidunloukoissa, joissa kaikissa oli liiaksi varjoaja liian vähän aurinkoa, käyskeli pieniä ja surkastuneita lehmiä, jotkaterävine ulkonevine lonkkaluineen olivat satavuotisen nälkäruokinnanja umpisulkuisten navettain johdonmukainen tulos. Melkein jokakolmas lehmä oli toissarvinen tai nupo; rodun vanhuus teki nehaperasarvisiksi. Kansa väitti seikan johtuvan siitä, että ne puskientaistelivat laidunmaista manalaisten lehmien kanssa. Täällä piikaisetpelottelivat toisiansa keskellä kirkasta kesäpäivää juttelemalla,miten lapsi oli kadonnut kynnyksen alle peikon mukana tai miten jokuoli maannut viidakossa heille nauramassa, ja kuiskailivat pelokkainateräksestä ja manauksista noituutta vastaan.

Hevostenkin päät näyttivät vanhoilta, harmailta ja pitkiltä.Vääräsäärisinä ne laahautuivat eteenpäin, vetäen narisevain, raskaidenpuupyöräin varassa liikkuvia rattaita — akselit olivat kiinni pyörissäja pyörivät nekin, kuten Abrahamin ajalla. Niin, hamaan sikoihinasti osotti täällä kaikki rodun rappeutumista. Pitkäsäärisinä,pitkäkärsäisinä, laihoina ja vauhkoina ne syöksähtelivät kuinkilpajuoksijat rakennusten välillä ja ympärillä. Eipä ihmettelemistä,että ne raudankovat, eltaantuneet, kymmenen tai kahdenkin kymmenenvuoden ikäiset savustetut liikkiöt, jotka kalleuksina riippuivataitoissa, olivat juuri noista otuksista peräisin.

Tässä seudussa ei riimusauva vielä ollut mikään voitettualmanakkakanta. Sen mukaan yhä kaikessa rauhassa jaettiin vuoden työtsekä kesä- että talvikuukausina, ja monet kiskoivat omantunnontarkastivenheensä jokirannalle pyhäinpäivänä, marraskuun ensimmäisenä, "jolloinlaivakulun piti loppuman."

Laakson alemman osan olisi oikeastaan pitänyt päättyä suolattomaanveteen, kuten monen sisaruslaakson laita oli, sillä sellainen seutukaipaa lukkoa. Sen sijaan oli tämän osaksi tullut pieni kapea vuononhaara, joka ulottui isoon vuonoon ja päättyi avoimeen valtamereen,kaukana, kaukana seudun aatospiirin ulkopuolella.

Mutta sellainen seutu, kuten sanottu, kaipaa kipeästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä lukkona ja salpana istui senloppupäässä ukko Jan Rejersen Juhl Hammernäsissä, kuten hänen isänsä jatämän isä häntä ennen, kunnes hän tällöin syksyllä joutui pois.

Pitkin laaksoa kävi huokaus, kumea kuin tyhjän tynnörin syvyydestä:

"Nii—in, oli se vahinko — ukko Juhl, niin, niin!"

Hän kuului Juhlien laajalle haarautuneeseen sukuun, ei siihen, jossa onkaksi "u":ta ja merisankari, vaan siihen, joka kirjottaa nimensä h:lla.Eräs suvun jäsenistä, merimies, joka oli koonnut itselleen rikkauttaHollannissa ja Bataviassa asti, oli puolitoista vuosisataa sitten, taikenties jo ennemminkin, hankkinut itselleen Aa-vuonossa useita taloja,kokonaisen tilan. Ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka paljon pitkiä,voimakkaita, laihoja Juhl-hahmoja teräväpiirteisine, suoraviivaisinekasvoineen ja vaaleine hiuksineen ja samoin pitkiä, kauniita,vaaleatukkaisia vaimoja oli seudun muuten tumman ja lyhytkasvuisen väenseassa.

Sittemmin oli suku elänyt lisääntyen ja jakaantuen ja iskeytyen kiinninäihin nurkkiin, kunnes se taasen kokonaan katosi nimettömään yhteiseenkansaan tai jähmettyi ja jäykistyi, kuten ne Juhlit, jotka nyt ainakinviime vuosisadalta lähtien olivat pysytelleet Hammernäsissä.

Niin, ukko Juhl! Tuossa seisoi pitkä, harmaa yksikerroksinen rakennus,katonharja keskeltä sisäänpainuneena, uloimmissa keittiöpuutarhanpuoleisissa ikkunoissa pienet, hoidottomat lyijypeitteiset ruudut,molemmin puolin ulko-ovea hiukan isommat, äskettäin hankitut ruudutvalkoisine iskosreunoineen. Viheriän nurmikon yllä häilyttelivättuulessa oksiaan muutamat yksinäiset, sitkeät, soukat koivut.

Mutta muuten oli siellä vain vaivaiskasvullisuutta, koukeroisia leppiäja koivuja tunturimäkien molemmilla rinteillä ja vinoiksi kasvaneitakoivu viidakoita, jotka ikäänkuin kyykistyivät kukkuloilla puhaltavaatuulta piiloon. Rakennusten alapuolella oleva rinne, josta kerran olisuunniteltu suurta, herraskartanomaista hedelmäpuutarhaa, virui nytkäyräkasvuisine, happamine puineen, pienine viinimarjapensaineen,kehnoine karviaismarjapensaineen ja humalan ja nokkosten peittämineluhistuneine huvimajoineen, jossa kanat munivat ja kaakattivat.

Mäellä oli korkea, luiseva honka, joka ojenteli käyriä oksiaan jahaarojaan vasten tuulta. Rungon ympärille oli muinoin rakennettupenkki, ja siinä oli ukko Juhlin tapana istua tuntimääriä tupakoimassaja siirtyilemässä nähdäkseen seudun venheitä, jotka soutivat taipurjehtivat kauppiaan luo vastakkaiseen niemeen ja sitten, saatuaanasiansa selviksi, jälleen takaisin.

Ihmiset tiesivät, että hän siellä istui ja tunsi heidät jokaikisen,piti varansa ja sai aina tietoonsa, miten tilien laita oli tuollatoisella puolen. Paljoakaan ei paikkakunnalla tapahtunut ilman isäJuhlin neuvoja ja hyväksymistä.

Tuolla ylempänä seisoi rakennus kuten ennenkin, mutta omistaja, seudunlukko, oli poissa. Ja seutu souteli ohi ihmetellen ja odottaen, mitätämän jälkeen tapahtuisi.

Hautajaiset pidettiin suurella kunnialla, peijaispidot, joistapuhuttiin laajalti vuonolla, kuten aina, kun jonkin Juhlin peijaisiavietettiin. Sitten oli tullut kovin hiljaista. Että Hammernäsiä eienää omistanut ukko Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen Juhl, tuotapohtivat ajatukset sekä ylhäällä talossa että alhaalla seudussa.

Oltiin aivan likellä joulua. Jäätävä itätuuli ja pakkanen oli yht'äkkiävaihtunut lounaistuuleksi ja suojasääksi, niin leudoksi, että räystäättippuivat ja aseteltiin puusoikkoja kourujen alle — piti saadasadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.

Vanhan rakennuksen hirsistö ja haalenneet ikkunapielet saivatomituisen vettyneen suojailmavärinsä, nuoskassa lumessa seisoivathajallaan koivuviidat käyrine, valkoisine, vääntyneine runkoineenja oksineen, jotka olivat niin mustat ja synkät kuin uuninluuta taikoulumestarin raippakimppu. Karjapiika, vanha Jörun, joka oli kotoisintunturiseuduilta, nimitti tätä ennen joulua sattunutta säänvaihdostapaistikassuojaksi.

Paistikkaita kaulitsi ja leipoikin nyt panimohuoneessa varsin ahkerastiVigepladsenin torpanvaimo; kynttilät oli valettu, joulukala pyydettyja jouluolut, joka ehkä kyllä oli hieman vähemmän väkevää kuintavallisesti, kuten leskenoluen kohtuuden mukaan pitääkin, oli jovalmiina ja tynnöriin laskettuna.

Tuvassa istui leski ja keri, kerinpuut lähellä uunia, jonka punaisesta,halkeilleesta tulisijasta hämärässä alkoi näkyä loistetta jaliekehtimistä.

Hänen uljas vartalonsa osotti, että hän kuului kauimpana laaksossaasuvaan voimakkaaseen, levottomaan Ramstad-sukuun — kasvojen varmatpiirteet olivat ikäänkuin puuhun leikatut, ja harmaantunutta päätäpeitti liina. Juhl oli nainut hänet, orpanansa, sukuvaistosta.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka orret olivattaipuneet omasta painostaan, oli nahkapäällyksinen sohva ja senyläpuolella pieni peili, lyömäkello puukaappeineen toisessa nurkassa,missä riippuivat piiput rikkipurtuine suukappaleineen, ja toisessapaikkakunnan mallin mukainen, maalatuilla ruusuilla koristettu ruskeakaappi. Ikkunain välissä seisoi kokoonlaskettu ruskea saranapöytä jasillä ompeluksia; yksinkertaisia honkatuoleja, niiden joukossa muutamianahkalla päällystettyjä korkeine selkänojineen, oli pitkin seiniäsuorissa riveissä, aivan kuin sotilaat — maalaamaton lattia leveine,oksaisine honkapalkkeineen ja pitkine hiekan täyttämine, tumminerakoineen jäi vapaaksi harjotuskentäksi, jota seinältä silmäilivätvirttyneet, perityt taulut, kärpästen pilkuttama, kellastunut,sotalaivaa esittävä kuparipiirros nimeltä "KenraalikuvernööriSwardecroon, Batavia 1720" ja toinen, joka esitti Karl JohaniaDennewitzin luona.

Pitkä naishenkilö, joka keri uuninpuoleisessa loukossa, istui selkäpainuksissa kuin roteva työhevonen, joka vetäessään kuormaa mäkeä ylöshetkisen lepuuttaa toista sivuaan ja toista jalkaansa. Silloin tällöinhän huokasi, ja kaiku kuului vastaavan ikkunan luota, missä hänenkuusi- tai seitsemänkolmattavuotias pitkä ja hoikka tyttärensä istuineulomassa päivän viime hämärteessä, pää ikkunan pieleen nojautuneena.

Sanaakaan ei vaihdettu, kerinpuut vain alkoivat taas suristen pyöriä;molemmat tuvassaolijat istuivat niinkuin koko seutukin odottamassa,että jotakin tapahtuisi. Pian kai he saisivat kuulla varatuomarilta,miten oli kuolinpesän laita; tiedonhan piti tulla ennen joulua.Kummallakin oli omat epäilyksensä. He olivat molemmat ymmärtäväisiäluonteita, mutta eivät olleet uskaltaneet ajatella niin kauan kuinpuoliso ja isä eli ja ajatteli heidän edestään — ja nyt he istuivatedelleen puhumatta toisilleen mitään. Mutta ajattelematta he eivät enäävoineet olla.

Posti tuli tähän vuoden aikaan vain kerran viikossa vuonoa ylöspäin,ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua. Ukko Juhl tosin eikoskaan hakenut postia ennenkuin pari päivää myöhemmin, kun samalla oliasiaa kauppiaaseen, mutta naiset eivät olleet yhtä kärsivällisiä nyt,jäätyään omiin valtoihinsa. He laskivat tunteja.

Lyömäkello nurkassa valmistihe surisevin äänin ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Tuo levottomuus, tuo juokseminen ja huutaminen alhaalla talojenympärillä ilmaisi kyllin selvästi, että jotain täytyi olla tekeillä.Suutari Jo kurkisti renkituvasta naskali suussa ja lauta sivullaan.Vanha Jörun ilmestyi navetan ovelle, pari punaisiin, paikattuihinliiveihin puettua tyttöä tirkisteli keittiön rappusilta, ja nokisestavajasta, josta oli kuulunut vasaran iskuja, tuli paitahihasillaanseitsemän- kahdeksantoistavuotias, pitkä, roteva, vaaleatukkainenpoika, joka katseli ympärilleen. Hän oli saanut nokea kasvoihinsa japaljaisiin käsivarsiinsa öljyisestä pyssynpiipusta, jonka reikää hänporasi suuremmaksi.

Hänet voi helposti tuntea talon pojaksi kampaamattoman tukan altanäkyvistä terävistä, suoraviivaisista sukupiirteistä ja nenästä, jokatarkasteli maailmaa jonkinlaisella synnynnäisellä ylpeydellä. Se kutenitse Hammernäs näytti olevan sellainen ulkonema, jonka ohi ei helpostipäässyt tekemättä selvää itsestään: siinä oli jotakin synnynnäisenkorskaa ja kysyvää, kuten koko kasvoissa.

Postivenhe oli juuri tullut näkyviin niemen puiden tuolla puolen.Venheessä oli kuusi airoa ja kolme miestä, jotka soutivat niinkiivaasti, että melkein makasivat tuhdoilla kokan syöksyessä halkivaahdon eteenpäin. Keulaan pystytetyssä tangossa oli kangaskappalelipun tapaisena. Venhe suuntautui vinosti yli vuonon kohtipostikonttoria.

"Silli! Silli näkyvissä!" huusi suutari, heitti äkkiä laudan kädestäänja ryntäsi ulos villaröijyssään ja nahkaesiliinassaan. "Niin aikaisin!— Ennen joulua! — No nyt saa itse kukin pitää hiukan kiirettä!Nyt saa Nedrevaagenin isäntä panna verkkonsa kuntoon, ennenkuin oliajateltukaan. Niin, nyt saavat karjapiiatkin tuolla ulkona olla mukanaauttamassa minkä ennättävät, Jörun! — parasta laskea elukatkinrantaan!"

Niin oli tuo venhe ihmeellisine tankoineen viimeisinä kolmenavuorokautena herättänyt elämää ja liikettä joka paikassa pitkin vuononvartta. Ihmiset tulivat ulos tuvistaan, seisoivat ja tirkistelivät sitäkätensä alitse.

Ei epäilemistäkään. — "Silli näkyvissä!"

Ja tieto tuli sellaisena kuin postivenhe sen myötänsä toi: huhutja todellisuus sekaantuivat, ja kiihottunut mielikuvitus antoikoko asialle muodon ja koristeet: "Seitsemän, kahdeksan penikulmaaUdsiren luoteispuolella oli eräs laivuri havainnut meren olevan aivanviheriän ja oli purjehtinut yli useiden silliparvien, jotka lepäsivät,kokonaisen tai puolen neljänneksen pituudelta toinen toisensaulkopuolella kuin hopeaiset muurit! — Erääseen stavangerilaiseenprikiin oli yöllä heittänyt hyökyaallon, ja sen mukana oli tullutlihavaa, välkkyvää, isoa silliä, niin että isovenhe ja kajuutta olivatsitä tulvillaan! — Illoin oli täysi 'sillihehku' ulkosaaristossa —koko taivas kuin tulessa!"

Lyhyinä huudahduksina postivenheestä saneltuna huhu lause lauseeltaikäänkuin sytytti liekkiin seudun toisensa jälkeen.

Isäntärenki, joka ajoi hirsiä Hammernäsin metsistä, oli hänkin nähnyttuon ihmeen ja hoputti "Laukkia" päästäkseen pian kotiin. Hevonen olioikeata seudun rotua, vääräsäärinen,

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 22
Comments (0)
Free online library ideabooks.net