» » Vankeuteni

Vankeuteni

Vankeuteni
Category:
Title: Vankeuteni
Release Date: 2018-08-03
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 59
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20

The Project Gutenberg EBook of Vankeuteni, by Silvio Pellico

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Vankeuteni

Author: Silvio Pellico

Translator: Hjalmar F. Palmén

Release Date: August 3, 2018 [EBook #57633]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKEUTENI ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VANKEUTENI

Kirj.

Silvio Pellico

Italiankielestä suomentanut

Hjalmar F. Palmén

W. Churberg'in romani-kirjasto; 3. vuosikerta.

Helsingissä,G. W. Edlund,1884

Tekijän elämäkerta.

Silvio Pellico syntyi Saluzzo'ssa Piemont'issa vuonna 1789. Hänenisänsä oli virkamies sota-asiain osastossa Milano'ssa ja jälestäpäinTurin'issa. Jonkun aikaa Franskassa vietettyään hän yhtyi isäänsäMilano'ssa ja määrättiin Franskan kielen professoriksi sotilas-orpojenseminariin samassa kaupungissa. Sydämen pohjasta harrastaenkirjallisuutta ja vapautta hän rakensi tuttavuutta Ugo Foscolo'n,runoilijan, ja muitten kirjailijain kanssa sekä liittyi useihineteviin miehiin, jotka toivoivat Lombardian vapauttamista Itävallanherruudesta. Vuonna 1819 hän sepitti "Francesca da Rimini" nimisenmurhe-näytelmän, joka riemulla vastaan-otettiin Italian etevimmissäkaupungeissa. Muita teoksia kirjoitettuaan hän samana vuonnaBerchet'in, Confalonieri'n, Sismondi'n ynnä muitten avulla perusti"Il Conciliatore" (Sovittaja) nimisen sanomalehden, jota aiottiinvapaamielisten perus-aatteitten mukaan toimittaa. Itävallan hallituskielsi kuitenkin lyhyen ajan perästä sitä painattamasta. 1820 vuodenloppupuolella Pellico yhtäkkiä vangittiin ja syytettiin vehkeilemisestävoimassa olevaa järjestystä vastaan. Ensiksi hän suljettiin SantaMargherita nimiseen vankilaan Milano'ssa, mutta vietiin jälestäpäinVenezia'n läheiseen San Michele saareen. Siellä ollessaan hän vuonna1822 tutkittiin ja tuomittiin kuolemaan, joka tuomio kuitenkinmuutettiin viidentoista-vuotiseksi kovaksi vankeudeksi Spielberg'inlinnassa. Ensimäisinä vankeutensa kahdeksanatoista kuukautena hänoli kyllä onnellinen saamaan leppeän linnanpäällikön, joka sallihänen käyttää kynää, läkkiä ja paperia sekä lukea Raamattua, Homeroa,Dante'a, Petrarca'a, Shakespeare'a, Göthe'ä, Scott'ia, Byron'iaja Schiller'iä ynnä muita kirjailijoita; mutta kun tämä päällikkösiirrettiin toiseen vankilaan, kävi Pellicon asema seuraavina neljänävuonna erittäin tuskalloiseksi, ja hänen terveytensä melkein kokonaanturmeltui. 1827-30 vuosien välillä häntä kohdeltiin suuremmallalempeydellä, ja jälkimäisenä vuonna hänelle ilmoitettiin, että hänpian saisi jälleen vapautensa, jonka hän todella kohta perästäpäinsaikin. Vuonna 1833 hän kirjoitti "Le mie prigioni" (Vankeuteni)nimisen kirjan, jonka esitystapa oli liikuttavan yksinkertainen,joka käännettiin kaikille Europan kielille ja jota joka paikassaihmeteltiin. Vapaaksi päästyänsä hän oli palannut Turin'iin, jossahänen vanhempansa asuivat. Siellä hän antautui kirjallisiin toimiinja sepitti muun muassa kolme murhe-näytelmää sekä yhden proosallisenteoksen "Doveri degli uomini'n" (Ihmisen velvollisuudet). Hän kuoliTurin'issa 1854. Hänen kuolemansa jälkeen hänen muistoonpanonsa,kirjevaihtonsa ja julkaisemattomat teoksensa toimitettiin painoon.

Beeton's Dictionary of Universal Information.

Tekijän esipuhe.

Olenko nämät elämän-vaiheeni turhamaisuudesta kirjoittanut, ainoastaansaadakseni itsestäni puhua? Minä toivon, ettei niin ole laita; jasikäli kuin joku pystyy olemaan tuomarina omassa asiassaan, luulentarkoitukseni olleen jalompaa laatua: — minä arvelin, että kertomallaomia kärsimyksiäni ja esittelemällä niitä lohdutuksia; jotkakokemukseni mukaan kovimmassakin onnettomuudessa vielä ovat ihmisentarjona, voisin monta onnetonta tukea; — minä tahdoin antaa todistustasiitä, että keskellä pitkiä kidutuksiani en kuitenkaan ole havainnuttodeksi, että ihmiskunta on niin väärintekeväinen, että se ansaitseeaivan ankaraa tuomiota, ja että kunnollisia luontoja löytyy niinharvassa, kuin tavallisesti vakuutetaan; — kehoittaa tahdoin jalojasydämiä oikein kuolevaisia rakastamaan eikä vihaamaan, leppymätöntävihaa pitämään ainoastaan halpaa teeskentelyä, pelkurimaisuutta,jokaista siveellistä alennusta vastaan; — tahdoin toistaa tuonkaikille tunnetun totuuden, joka niin usein unhotetaan: että uskontoja filosofiia, niin toinen kuin toinenkin, vaativat lujaa tahtoa jatyynimielistä päätöstä, ja että missä eivät nämät molemmat ehdotsamalla haavaa ilmesty, siinä ei myöskään löydy oikeudentuntoa, eiarvollisuutta eikä vakavaa perus-aatetta.

I LUKU.

Perjantaina Lokakuun 13 p:nä 1820 minä vangittiin Milanossa ja vietiinSanta Margherita nimiseen vankilaan. Kello oli 3 iltapuolella. Minuatutkittiin ja kuulusteltiin koko se päivä ja monta seuraavatakin. Vaanse sikseen. Niinkuin halveksittu rakastaja vihdoin päättää arvokkaastikääntää selkänsä kaunottarelleen, niin minä nyt jätän politiikin jakerron muita asioita.

Yhdeksän aikaan iltasella tuona onnetonna perjantaina oikeudenkirjurijätti minut vankivartijan haltuun, joka vei minut itseäni vartenmäärättyyn komeroon ja siellä kohteliaasti pyysi minua jättämääntoistaiseksi hänen takeensa kelloni, rahani ja kaikki, mitä olilakkarissani; ne saatuansa hän toivotti kunnioituksella hyvää yötä.

— Kuulkaapas, ystäväni, sanoin minä; tänään en vielä ole syönytpäivällistä, toimittakaa minulle jotain syötävää.

— Paikalla, ravintola on aivan lähellä; ja saattepa nähdä, hyvä herra,kuinka oivallista viiniä!

— En juo viiniä!

Tämän kuultuansa mies katsahti minuun pelonsekaisella kummastuksella,toivoen, että laskin leikkiä. Vankivartijat, jotka pitävät ravintolaa,kauhistuvat, jos heille sattuu tulemaan joku maistamaton vanki.

— Tosiaankin, en juo viiniä.

— Minun on sääli teitä, kahta ikävämmäksi tulee teille yksinolo… Janähtyänsä ett'en muuttanut mielipidettäni, hän meni ulos. Ei puoltakaantuntia, niin ruoka oli edessäni; söin pari suupalasta, nielasinlasillisen vettä, ja jäin jälleen yksinäni.

Huoneeni oli maakerroksessa, ikkuna pihaan päin. Komeroita kummallakinpuolen, komeroita ylläni, komeroita vastapäätä. Nojautuen ikkunaan,kuuntelin hetken aikaa, kuinka vartijoita tuli ja meni, sekä vankienhurjaa laulua.

Ajattelin itsekseni: Vuosisata sitte tämä kartano oli naisluostarina;johtuiko silloin koskaan noiden hurskaitten katuvaisten mieleen, ettäheidän komeroissaan tänään tulisi kaikumaan, ei naisten huokauksia jahartaita kiitosveisuja, vaan jumalattomia herjauksia ja renttulauluja,että niissä tulisi oleskelemaan kaikenlaisia pahantekijöitä, parhaastapäästä kuritustyöhön tahi hirteen tuomittuja? Ja vuosisadan perästä,kukahan silloin tullee näissä komeroissa päiviänsä viettämään? Oiaikojen ja kaikkien kappalten ikuista vaihtelevaisuutta! Ken teitäottaa miettiäksensä, voipiko hän liioin tuskastua, jos onni herkeäähänelle hymyilemästä, jos hän haudataan vankilaan taikkapa hirsipuuhäntä uhkaa? Eilen olin onnellisin ihminen maan päällä, tänään ennauti enään ainoatakaan entisen elämäni suloa: en vapautta, enystävien seuraa, en toivoakaan! Niin, mieletöntä olisi ajatellaniiden palaamista. Tästä olen ulos pääsevä ainoastaan joutuaksenivieläkin kurjempaan vankilaan tahi pyövelin käsiin! Olkoon menneeksi:kuolemani jälkeisenä päivänä on juuri kuin jos olisin henkeni heittänytkomeassa linnassa ja ruumiini olisi hautaan viety mitä loistavimmillakunnian-osoituksilla.

Näin mietiskellessäni aikojen vaihtelevaisuutta, mieleni jälleenvirkistyi. Mutta uudestaan astuivat silmieni eteen nuo rakkaat kuvat:isä, äiti, kaksi veljestä, kaksi sisarta, ja toinenkin perhe, jotarakastin niinkuin omaani; ja kaikki filosofilliset mietteet haihtuivattyhjään. Lujuuteni höltyi ja kuni lapsi minä herskähdin itkemään.

II LUKU.

Kolmea kuukautta ennen olin käynyt Torinossa ja siellä, monivuotiseneron perästä, tavannut rakkaat vanhempani, toisen veljeni ja molemmatsisareni. Kaikki meidän perheessämme olivat aina olleet niin hellättoisillensa, eikä kukaan pojista ollut saanut isältä ja äidiltänauttia niin paljon hyvää kuin minä. Oi kuinka tämä yhtymys minualiikutti, kun näin heitä paljon enemmän i'ästä rasitetuiksi, kuinolin luullut! Kuinka hartaasti olisin silloin tahtonut jäädä heidänluoksensa, pyhittääkseni parhaat voimani heidän vanhuutensa päiväinhuojentamiseksi! Kuinka tuskalliselta tuntui, että toimeni Torinossa,senkin vähäisen aikaa kuin siellä viivyin, eivät sallineet minunolla kauvemmin rakkaitteni luona! Äiti parka valittikin usein: "voikuitenkin, kun ei Silviomme ole tullutkaan meitä varten Torinoon!"Katkera oli ero sinä aamuna, kun läksin takaisin Milanoon. Isänousi kanssani vaunuihin ja saattoi minua peninkulman matkaa; sittehän palasi yksinään. Katsahdin taakseni häneen päin ja itkin jasuutelin sormusta, jonka äiti oli minulle antanut; en ollut koskaantuntenut semmoista levottomuutta erotessani vanhemmistani. Vaikk'entavallisesti luota aavistuksiin, kummastutti minua kuitenkin surunihillitsemättömyys ja tahtomattani lausuin pelokkaasti: "Mistä tämä outomielenkaiho?" Se näytti todellakin ennustavan minulle jotakin suurtaonnettomuutta.

Nyt, vankilassa, johtui jälleen mieleeni tämä pelko ja levottomuus;muistin kaikki ne sanat, jotka olin vanhemmiltani kuullut kolmekuukautta takaperin. Äitini valitus: "voi kuitenkin, kun ei Silviommeole tullutkaan meitä varten Torinoon!" se painoi sydäntäni niinkuinraskas taakka. Paheksin sitä, ett'en kohdellut heitä tuhannen kertaaarmahammin. — Rakastanhan heitä niin hellästi, ja kuitenkin ilmoitinsitä sanoissani niin laimeasti! Viimeinen kerta oli mun sallittuheitä nähdä, ja kuitenkin olin niin vähän katsellut heidän rakkaitakasvojaan, niin niukasti olin heille lempeäni osoittanut! — Nämätajatukset särkivät sydäntäni.

Suljin ikkunan ja kävelin tunnin aikaa edes takaisin, toivomatta lepoakoko yönä. Laskeusin sitten vuoteelleni ja nukuin uupumuksesta.

III LUKU.

Hirveätä on todellakin herätä ensimmäisenä yönä vankilassa! —Onko mahdollista (niin mä virkahdin muistaessani missä olin), onkomahdollista, että minä olen täällä? Eikö se vaan ole unta? Eilen siispantiin minut kiinni, eilen oli tuo pitkä tutkimus, jota huomennajatketaan ja Jumala ties kuinka kauan vielä! Eilen siis, ennen kuinnukuin, minä itkin niin katkerasti ajatellessani vanhempiani!… Yönrauhaisuus, syvä hiljaisuus, lyhyt uni, joka oli virvoittanut henkenivoimia, näyttivät sadan kerroin kartuttaneen surunkin valtaa. Tässätoimettomuuden tyhjyydessä tunki mielikuvitukseeni tavattoman elävästikaikkien omaisteni suru ja etenkin isän ja äidin murhe, kun saisivattiedon minun vangitsemisestani.

— Tällä hetkellä, lausuin, he makaavat vielä rauhallista unta,taikkapa, jos ovat valveilla, ajattelevat ehkä hellästi minua,aavistamatta missä tilassa minä olen! Onnelliset he, jos Jumala ottaisiheidät pois maailmasta, ennenkuin tieto minun vankeudestani ehtiiTorinoon! Kuka on antava heille voimaa kestääkseen tätä kovan onneniskua?

Mutta kuuluipa sisällinen ääni vastaavan: — Hän, jota kaikkionnettomat rukoilevat, rakastavat ja tuntevat omassa povessansakin!Hän, joka antoi Äidille voimaa seurata Poikaansa Golgatan mäelle jaseisoa ristin juurella: onnettomien ystävä, kuolevaisten ystävä!

Ensikerran uskonto pääsi voitolle sydämessäni, ja siitä onnesta onminun kiittäminen lapsellista rakkauttani.

Ennen olin minä, vaikk'en juuri uskoton, kuitenkin vähän ja kehnostiseurannut uskonnon neuvoja. Nuo tavalliset väitteet uskontoa vastaan,ne tosin eivät minusta olleet suuri-arvoisia; mutta yhtähyvintuhannen viisastelevaa epäilystä oli vakuutustani häirinnyt. ItseJumalan olemuksesta minulla jo aikoja sitte ei enää ollut epäilystä,ja tavantakaa sanoin itselleni, että jos kerran Jumala on olemassa,niin hänen vanhurskaudestaan välttämättömästi seuraa, että kuolemanjälkeen löytyy toinen elämä ihmiselle, joka tässä kurjassa maailmassasaapi paljon kärsiä; että meidän on siis täysi oikeus tavoittaatuon toisen elämän hyvää, ja että sen teemme, kun rakastammeJumalaa ja lähimmäisiämme ja alinomaa pyydämme jalostua hyvissätöissä ja himojemme kukistamisessa. Niin olin jo aikoja arvellut javielä lisännyt: — Mitä on kristillisyys, ell'ei juuri tämmöistäjalostumis-pyrintöä? — Ja koska Kristin-uskon olento näin esiintyypuhtaana, järjellisenä ja kumoamattomana, niin kummalta minustanäytti, että aika tulisi, jolloin filosofiia uskaltaa kehua: — Tästälähtien olen minä astuva sen sijaan. — Ja millä lailla olet sitätekevä? Paheitako opettamalla? — Ei suinkaan. — Vai hyveitäkö? Josniin, katso, nämä ilmestyvät juuri rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistäkohtaan; siis ihan samaa kuin mitä Kristin-usko opettaa.

Mutta huolimatta siitä, että minä vuosikaudet näin olin ajatellut, entullut päätöstä tehneeksi: ole siis johdonmukainen, ole tosikristitty!älä huoli, joskin näet tätä pyhää uskoa välistä väärin käytettävän! äläpahastu muutamasta hämärästä kohdasta Kirkon opissa, koska pääkohta onselvä, nimittäin: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi!

Vankilassa vihdoin päätin ratkaista asian, ja sen teinkin. Epäilintosin vähän aikaa, ajatellen että, jos joku saisi tietää minun nyttulleen entistä uskovaisemmaksi, niin hän saattaisi pitää minuaulkokullattuna ja kovan onnen masentamana. Mutta itse tietäen, ett'einiin ollut laitani, enpä tuosta muitten mahdollisesta epäluulostaollut millänikään, vaan päätin tästä lähtien olla kristitty ja senpeittelemättä tunnustaakin.

IV LUKU.

Siinä päätöksessäni minä olen sittemmin pysynyt, mutta tuonaensimmäisenä yönä vankilassa ryhdyin ensikerran sitä kaikinpuolin punnitsemaan ja ikäänkuin omakseni ottamaan. Aamupuolellalevottomuuteni ihmeekseni asettui. Saatoin taas ajatella vanhempianija muita rakkahia, olemattani epäilyksissä heidän mielenlujuudestansa;ja muistellessani heidän vakavata luonnettansa, tunsin sydämessänilohdutusta.

Mistäpä tuo äskeinen tuskani, kun heitä ajattelin, ja nyt, mistäpä niintäydellinen luottamus heidän vakavuuteensa? Oliko tämä muutos jokuihme, vai heränneen uskoni luonnollinen vaikutus? — Vähätpä siitä,miksi niitä nimitetään, näitä uskonnon todellisia, yleviä hyväntekoja!

Keskiyönä oli kaksi alavartijaa tullut minun komerooni katselmustavarten, ja silloin olin ollut mitä pahimmalla mielin. Aamulla, kunpalasivat, olin hyvällä tuulella, jopa leikillinenkin.

— Yöllä, herra, olitte kuin ampiainen, virkkoi toinen, nimeltäänTirola; nyt on aivan toisin, ja sepä hyvä; näkeehän, ett'ette ole —suokaa anteeksi — mikään hirtehinen, sillä nuo rosvot (olen, näetten,jo vanha ammatissani ja havaintoni eivät juuri ole tuulesta temmatut)ovat vankeutensa toisena päivänä raivoisammat kuin ensimmäisenä.Suvaatteko nuuskaa?

— En ole tottunut; vaan olkoon menneeksi, jos niin tahdotte. Muuten,mitä teidän havaintoonne tulee, niin se ei minusta näytä niinviisaalta, kuin joksi te sitä luulette. Jos minä tänä aamuna en oleampiaisen kaltainen, eikö se muutos voisi tulla ajattelemattomuudesta,siitä että liian herkkäuskoisesti toivon päästä täältä irti?

— Epäilemättä, hyvä herra, jos muusta syystä olisitte täällä; muttanäissä valtiollisissa asioissa ei nykyaikaan saa luulla rettelöidenniin yks kaks selviävän. Niin narrimainen te ette suinkaan ole. Suokaaanteeksi, että niin vapaasti puhun! Suvaatteko vielä nuuskauksen?

— Antakaa vaan! Mutta sanokaapas, kuinka teillä saattaa olla niiniloiset kasvot, vaikka yhä elätte onnettomien keskellä?

— Te luulette ehkä syyksi siihen, ett'en huoli mitään muidenvaivoista; no, en ota sitä itsekään oikein selvittääkseni; sen vaansanon, että usein muiden kyyneleet käyvät minullekin huoleksi. Ja montakertaa olen olevinani iloinen, ainoastaan saadakseni vankiraukatkinhymyilemään.

— Tosiaan, te kelpo mies, nyt ma arvaan, mit'en ennen koskaan, ettävoi olla vankivartijana ja samalla mitä oivallisin mies.

— Ei ammatti tee siihen mitään, hyvä herra. Tuon holvin takana, jonkanäette pihan toisella puolella, on toinen piha ja toiset vankihuoneet,joissa vaimopuolisia pidetään. He ovat… tarpeetonta sitä sanoa…pahamaineisia. Olkoonpa niin, mutta, hyvä herra, niissä löytyysemmoisiakin, jotka, mitä sydämeen tulee, ovat enkeleitä. Ja jos teolisitte vartija…

— Minäkö?… (ja purskahdin nauruun).

Tirola joutui naurustani hämilleen ja vaikeni. Arvattavasti hän oliaikonut sanoa, että jos olisin vankivartija, niin tuskin voisin ollamieltymättä yhteen näistä onnettomista.

Sen sijaan hän kysyi, mitä tahdoin aamulliseksi, meni ja toi muutamanminuutin perästä kahvia.

Katselin häntä tarkasti silmiin, viekkaasti hymyillen ikäänkuin joskysyisin:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20
Comments (0)
Free online library ideabooks.net