» » Ontrein tarinoita

Ontrein tarinoita

Ontrein tarinoita
Category:
Author: Railo Eino
Title: Ontrein tarinoita
Release Date: 2018-08-08
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 50
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 19

The Project Gutenberg eBook, Ontrein tarinoita, by Eino Railo

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Ontrein tarinoita

Author: Eino Railo

Release Date: August 8, 2018 [eBook #57657]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONTREIN TARINOITA***

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

ONTREIN TARINOITA

Kirj.

OSMO IISALO [Eino Railo]

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1920.

SISÄLLYS:

Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.
Ontrein tarina.
Unelma Seesjärven rantanuotiolla.
Onto ja Tuonen lintu.
Runolaulaja.
Solovetsi ja Karjala.
Murhisaari.

ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.

      Lennin maille vierahille,
    Tulin tuntemattomille,
      Sinisen salon sisähän.

Hän oli matkalla Karjalan pyhillä mailla omin silmin nähdäkseen sitä,joka oli lapsuudesta saakka hänen mielikuvitustansa kiehtonut. Salonkapeata polkua hän astuu ja kun hän silmää taakseen, siellä perässäpyrkivää toveriaan, kuvastuu kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkinpian vaihtuu hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvittaa toverinsanäkeminen.

Ontrei — hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä —oli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka olimuodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisenedelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumisoli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksileikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loistiniistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkinsaattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmonilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisestikävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkankuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovallekoetukselle.

He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrskysekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Olikuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilvenlomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuusja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasimielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.

— Ylen — alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville— ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllänuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisihiljentyä, ennenkuin ollaan perillä…

Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.

— Sinä olet, Ontrei, — vastasi tämä — hidas, mutta sitkeä. Pitäisijoutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?

— Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhanperille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, —kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämmesilloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu…

Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:

— Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaanajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kunhän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaanpohjoista kohti…

Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonkatoisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdyttiOntrein.

Mikä se?

Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa.Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näkinäkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepujaliehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoistalennähtivät mieleen.

— Mikä se on tuo risti tuossa?

— Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunaustaretkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivumennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä eihaltian ja pahan valta häneen pysty.

Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.

— Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti häntoveriaankin, taas päästen jatkamaan:

— Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalankäskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehellemieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihenelämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumalahänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle,esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensäjoukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki KarjalanVienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsäsairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olenminä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaaSosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinuatässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaakunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesiniin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niinsaat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoitihänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleenlähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsinsaarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talvenja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niinilmestyi mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella jahengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka olimetsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu… Vapahtaja näet…

Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssähänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessahurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan olihän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloinvaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossajalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntuisyntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle,jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousijalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niinvaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieliaskarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuudenmuistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleitamielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa,jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan.Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alativaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin,itsekään tietämättä, minne…

Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukastapolkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyisuorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti.Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin,ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän tekihän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistäpäämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli saadakseen edes jotakintoivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaastiukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hänaiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hänvaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoittelihän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä,joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässäuskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilonja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivankadehdittavana henkilönä…

Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista,jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka olitenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontreinhartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaatarvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaanpääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästämitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnenlähteeseen…

* * * * *

Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää jaraivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaanilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöinkuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämminasuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tielaajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannallemenevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyäsiihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihinaikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun japyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut,sillä monet hurskaat miehet olivat silloin luostariin kulussa Venäjänkaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrellayksinkertaiselle kansalle jakavan.

Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivathajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautuieteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpeatähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, muttaalapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet.Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaanvieraat, ahtaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujallaärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaantalon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessaperässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumaisinöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti"Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaalaittamaan.

Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveillavuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parkaluki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneenulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeastipuoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa,joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne oli tehtyja kirjoitettu Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, jase riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet,puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Sillointällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotiinjääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta…

Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitäenemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenetolivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämminraukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuinolisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu…

Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.

Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, muttaihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat,mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinenliinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi,johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkinsuoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyensinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa,ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivatpyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitäihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliinkiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikilläkuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin,huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samallakosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntäsauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnesrupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömäntyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisenrauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseenverrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankinBuddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänenajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen,pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.

Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöinliikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuudeniloja esitellessä.

* * * * *

Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskelläelämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kiusaussydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu,kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaanja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna.Mitä hakea, mitä etsiä? Virvatultako, joka levottomana kuolleittenritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäretilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää,hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihananaviittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylinodottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelletullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksaltavastaan…

— Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?

He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin.Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astuntatuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaensaada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla.Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivataivan hehkuvan kuumuudesta.

Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeäotsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä,mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:

— Että mielitietyn taioissako?

— Niin.

— Olen.

Nyt oli ensimmäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanutkansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muutasellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruuttavastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.

Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hänoli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollutsiellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi,sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin sillointällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunneshe pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentäänjättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansajännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseensopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntäjuuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naistatarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoisethuudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloinvilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontreitoverinsa käsivarteen.

— Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämmeheidät.

Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.

— Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.

— Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle jaunohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovimuutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.

Omituista oli,

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 19
Comments (0)
Free online library ideabooks.net