» » Verikosto

Verikosto

Verikosto
Category:
Title: Verikosto
Release Date: 2018-09-09
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 42
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10

The Project Gutenberg eBook, Verikosto, by Honoré de Balzac, Translated byLauri Laiho

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Verikosto

Author: Honoré de Balzac

Release Date: September 9, 2018 [eBook #57874]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VERIKOSTO***

E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen

VERIKOSTO

Kirj.

Honoré de Balzac

Suomentanut Lauri Laiho

Porissa,Otto Andersinin Kustannusliike,1919.

Lokakuun loppupuolella, vuonna 1800, saapui eräs muukalainen, naisenja tytön seuraamana, Tuileriespalatsin edustalle Parisissa ja pysähtyivähän matkan päähän siitä, äskettäin hävitetyn rakennuksen jätteidenviereen, siihen, missä vielä nykyäänkin seisoo puolivalmis talo, jokakerran rakennettiin tarkoituksella yhdistää Katarina de Medicis'n linnaValois'n kuninkaiden Louvreen. Siihen hän jäi seisomaan, käsivarretristissä rinnalla, katse maahan luotuna, silloin tällöin kohottaensitä ja heittäen silmäyksen konsulipalatsiin ja vieressään, kivellä,istuvaan puolisoonsa.

Vaikka nainen näytti huolehtivan yksinomaan vierellään olevasta,yhdeksän- tai kymmenvuotiaasta tytöstä, jonka pikimustaa tukkaa hänpiteli kädessään, ei hänellä jäänyt huomaamatta yksikään niistäsilmäyksistä, joita mies häneen heitti. Sama tunne, ei yksin rakkaus,yhdisti heidät toisiinsa, ja vaikutti yhtäläisesti kummankinliikkeisiin ja ajatuksiin. Kurjuus on ehkä voimakkain kaikista siteistä.

Muukalaisella oli sinisenmusta tukka, johon oli sekoittunuthopeanharmaita hiuksia. Hänen kasvonpiirteillään, vaikka olivatkinjalot ja ylpeät, näkyi rumentavia synkkämielisyyden piirteitä.Voimakkaasta ja suorasta vartalostaan huolimatta näytti hän olevan ylikuudenkymmenenvuotias. Loppuunkulunut pukunsa ilmaisi hänen tulleenvieraasta maasta. Naisen ehkä kerran kauniissa mutta nyt lakastuneissapiirteissä ilmeni syvää surua, heti kun mies katsahti häneen, koettihän tekeytyä tyyneksi. Tyttö jäi seisomaan, huolimatta väsymyksestämikä selvästi näkyi hänen päivettyneillä kasvoillaan. Hänellä oliitalialaiset piirteet, suuret mustat silmät kaarevine kulmakarvoineen,niissä oli jotain perittyä jaloutta, todellista suloa.

Useampi kuin yksi ohikulkija tuli liikutetuksi näiden ihmistenpuutteellisesta ulkonäöstä, eivätkä he koettaneetkaan salata sitäsyvää toivottomuutta, joka heistä niin selvästi kuvastui; mutta tuohetkellinen myötätunto, joka on niin ominaista parisilaisissa, katosipian. Heti kun tuntematon huomasi jonkun vetelehtijän tarkastelevanitseään, heitti hän sille niin tuikean silmäyksen, että rohkeinkinkiirehti pois, ikäänkuin olisi astunut käärmeen päälle.

Pitkän epäröimisen jälkeen muukalainen äkkiä kosketti kädelläänotsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ne raskaat ajatukset, joidenmerkit siinä niin selvästi näkyivät, ja tehden ratkaisevan päätöksen.Heitettyään tutkivan katseen puolisoonsa ja tyttäreensä, veti hännutustaan pitkän tikarin, näytti sitä vaimolleen ja sanoi italiaksi:

— Minä menen katsomaan, vieläkö Bonapartit muistavat meitä.

Ja päättäväisesti astui hän palatsin sisäänkäytävään, missäkonsuli-kaartin sotilas luonnollisesti pysäytti hänet. Muukalaisenitsepäisyyden johdosta ojensi vahtisotilas pistimensä häntä kohden,kuin ultimaatumina. Sattuma tuli avuksi ja vapautti muukalaisensotilaasta, ja häntä kutsumaan tullut korpraali opasti kohteliaastivieraan vartiokapteenin luo.

— Ilmottakaa Bonapartelle, että Bartolome eli Piombo haluaa puhutellahäntä, sanoi italialainen päivystävälle kapteenille.

Turhaan upseeri vakuutti Bartolomelle, ettei pääkonsulia voi puhutella,paitsi edeltäpäin kirjeellisesti pyytäen puheillepääsyä, muukalainentahtoi ehdottomasti, että hänet ilmotettaisiin Bonapartelle. Upseerinäytti hänelle vartiosäännöt, ja kieltäytyi ehdottomasti tottelemastatuon kummallisen vaatijan määräystä. Bartolome rypisti kulmakarvojaan,heitti upseerille vihaisen silmäyksen, mikä näytti tahtovan sanoa,että hän saa vastata tuon kiellon seurauksista; sitten hän jäi hiljaapaikoilleen hetkeksi, kädet ristissä rinnalla, ja siirtyi takaisinpylväshalliin, pihan ja Tuileries puutarhan väliseen läpikäytävään.

Ihmiset, jotka lujasti tahtovat jotain, saavat melkein aina onnellisensattuman avukseen. Samalla hetkellä kun Bartolome istahti yhdelleniistä rajakivistä, joita löytyy Tuileries'n edustalla, saapuivatajoneuvot, joista astui ulos Lucian Bonaparte, silloinen sisäasiainministeri.

— Haa! Lucian, olipa onni minulla kohdata sinut! huudahti muukalainen.

Nämät korsikan murteella lausutut sanat pysäyttivät Lucianin samallahetkellä kun hän hyppäsi holviin; hän katsoi maalaistaan ja tunsihänet. Bartolome sanoi vain yhden sanan hänen korvaansa, ja heti veiLucian hänet kanssaan sisälle. Murat, Lannes, Rapp olivat pääkonsulinhuoneessa. Nähdessään Lucianin astuvan sisälle niin kummallisenihmisen seuraamana kuin Piombo oli, keskeytyi keskustelu. Lucian ottiNapoleonia kädestä ja johdatti hänet ikkunan nurkkaan. Vaihdettuaanmuutaman sanan veljensä kanssa teki pääkonsuli liikkeen, jotatotellen Murat ja Lannes poistuivat. Rapp ei huomannut mitään syytäpoistuakseen. Mutta, koska Bonaparte uudestaan viittasi häntä menemään,poistui ajutantti itsekseen mutisten. Pääkonsuli, joka kuuli Rapp'inaskeleet viereisestä huoneesta, poistui nopeasti ja näki ajutantinseisovan työhuoneen ja salin välisen seinän vieressä.

— Ettekö Te siis tahdo ymmärtää minua? sanoi Napoleon. Minä tahdonolla yksin maanmieheni kanssa.

— Yksi korsikalainen! vastasi ajutantti Minä luotan noihin ihmisiinliian vähän jotta…

Pääkonsuli ei voinut olla hymyilemättä, ja sysäsi toverillisestiajutanttinsa toiseen huoneeseen.

— No! mikä tuo teidät tänne onneton Bartolomeni? virkkoi Napoleonmuukalaiselle.

— Turvapaikan ja suojeluksen pyytäminen Teiltä, jos olette tosikorsikalainen, vastasi Bartolome nopeasti.

— Mikä on se onnettomuus, joka on karkoittanut teidät maastanne?
Olittehan rikkain ja…

— Olen tappanut kaikki Portat, vastasi korsikalainen syvällä äänellä,kulmakarvat rypyssä.

Pääkonsuli astui pelästyneenä kaksi askelta taaksepäin.

— Petättekö minut? huudahti Bartolome, heittäen; synkän katseen
Bonapartelle. Ajatelkaa, että meitä on vielä neljä Piomboa Korsikassa…

Lucian tarttui korsikalaisen käteen ja pudisti sitä huudahtaen:

— Tulitteko tänne uhataksenne Ranskan pelastajaa? Bonaparte tekimerkin Lucianille, joka vaikeni heti.

Sitten hän katsahti Piomboon ja sanoi:

— Miksi tapoitte Portat?

— Me olimme sopineet keskenämme, vastasi hän, Barbantit saivatsen aikaan. Sen päivän aamuna, jolloin meidän piti juodasovinnonmalja, täytyi minun jättää heidät, sillä minulla oli asioitatoimitettavana Bastiassa. He jäivät minun asuntooni, ja polttivatminun viinirypäletarhani Longonessa. He tappoivat poikani Gregorion.Tyttäreni ja vaimoni pääsivät pakoon, sillä he olivat molemmatnauttineet Herranehtoollista sinä aamuna, joten Pyhä Neitsyt suojeliheitä. Kun palasin, en löytänyt enää kotiani, minä etsin sitä tuhassaharhaillen. Kuunvalossa huomasin tallanneeni Gregorion ruumista.

— Haa! Portat ovat tehneet rikoksen! huudahdin minä. Kiiruhdin hetimaki'in,[1] siellä kokosin ympärilleni muutamia uskollisia miehiä,jotka olivat minulle kiitollisuudenvelassa, Te kuulette, Bonaparte? janiin me lähdimme Portan asuntoa kohden. Saavuimme sinne viiden aikaanaamulla, ja seitsemältä olivat he kaikki Jumalan edessä. Sallimuslaittoi niin, että Elisa Vanni pelasti lapsen, pienen Luigin, vaikkaminä olin itse sitonut hänet sänkyyn kiinni, ennenkuin sytytin talonpalamaan. Jätin saaren niin äkkiä, etten ehtinyt ottaa selvää jäiköLuigi todellakin elämään.

Bonaparte katseli Bartolomea kysyvästi, mutta rauhallisesti.

— Montako heitä oli? kysyi Lucian.

— Seitsemän, vastasi Piombo. Ne olivat teidän vainoojianne ennen.

Nämät sanat eivät herättäneet minkäänmoista vihanilmausta veljeksissä.

— Haa! Te ette ole enää korsikalaisia! huudahti Bartolometoivottomana. Hyvästi… Kerran suojelin minä teitä, lisäsi hännuhtelevalla äänellä. Ilman minua ei äitinne olisi tullut Marseilleen,— jatkoi hän Bonapartelle, joka näytti miettivän, nojatenkyynärpäällään kaminiin.

— Omantunnon mukaan, Piombo, vastasi Napoleon, en voi ottaa teitäsuojelukseeni. Minusta tuli suuren kansakunnan päällikkö, minämuodostan tasavallan, minun täytyy sovelluttaa lakia.

— Haa! Haa! huudahti Bartolome.

— Mutta minä voin sulkea silmäni. Vendettan ennenaikainen tuomiotulee vielä kauan olemaan esteenä lain voimalle Korsikassa, — lisäsihän puolittain itsekseen. Kuitenkin on välttämätöntä hävittää sekokonaan.

Bonaparte vaipui ajatuksiinsa, ja Lucian teki merkin Piombolle, etteihän puhuisi mitään. Korsikalainen keinutti jo päätään tyytymättömänäoikeaan ja vasempaan.

— Jääkää tänne, virkkoi konsuli Bartolomelle, me emme tiedä mitäänsiitä. Minä käsken ostaa maatilanne, jotta pääsette alkuun. Sitten,jonkun ajan kuluttua puhumme lähemmin teistä. Mutta ei minkäänmoinenvendetta tule kysymykseen enää! Täällä ei ole mitään maki'a. Joste "pelaisitte tikaria" ei olisi mitään armoa odotettavissa. Täälläsuojelee laki kaikkia vapaan valtion jäseniä, ja kieltää kostamastaominkäsin.

— Kummallisen maan herraksi teki hän itsensä, vastasi Bartolomepuristaen Lucianin kättä. Mutta te muistatte minua onnettomuudessani;tästä lähtien olemme sidotut toisiimme elämässä ja kuolemassa, jakaikki Piombot ovat teidän käytettävänänne.

Noilla sanoilla kirkastui korsikalaisen otsa, ja hän silmäilityytyväisenä ympärilleen.

— Teillä ei ole hullumpaa täällä, virkkoi hän hymyillen, ikäänkuinhaluaisi asua siellä. Ja olette punaisiin puetut, kuin kardinaali.

— Riippuu vain teistä itsestänne, onnistua, ja omistaa palatsiParisissa, sanoi Bonaparte, katsoen terävästi maalaistansa. Sattuuuseammin kuin kerran, että katselen ympärilleni löytääkseni vilpittömänystävän, johon voisin luottaa.

Ilon huokaus kohosi Piombon rinnasta, ja ojentaen kätensäpääkonsulille, huudahti hän:

— On Teissä vielä korsikalaisuutta!

Bonaparte hymyili. Vaiti katseli hän tuota miestä, josta niin sanoenhuokui hänen isänmaansa ilmaa, leyhäys tuolta saarelta, missä hän niinihmeellisesti oli pelastunut englantilaisen puolueen käsistä, ja jotahän ei ollut siitä saakka nähnyt.

Hän teki merkin veljelleen, joka johdatti Bartolome di Piombon pois.Lucian kyseli perheensä entisen suojelijan taloudellista asemaa. Piomboveti sisäasiainministerin ikkunan eteen, ja näytti hänelle kivelläistuvan puolisonsa ja tyttärensä Zinevran.

— Tulimme Fontainebleausta tänne käyden, eikä meillä ole edes yhtäsentiimiä, sanoi hän.

Lucian antoi hänelle kukkaronsa ja kehotti häntä tulemaan seuraavanapäivänä saamaan neuvoja perheensä elättämiskeinoista. Niiden tilustenarvo, jotka Piombo omisti Korsikassa, ei riittäisi pitkälle Parisissa.

* * * * *

Viisitoista vuotta oli vierähtänyt di Piombon perheen Parisiin tulostaseuraavaan seikkailuun, johon ylläkerrotut tapahtumat ovat johdantona.

* * * * *

Servin, yksi Parisin huomattavimmasta taiteilijoista, sai ensimäisenäpäähänsä perustaa taiteilijakoulun maalaamisessa opetusta haluavillenuorille neideille. Hän oli noin neljänkymmenenvuotias, sivistynytja kokonaan taiteellensa antautunut, nainut rakkaudesta köyhänkenraalin tyttären. Alussa johdattivat äidit itse tyttärensä mestarinluokse, mutta myöhemmin, kun he oppivat tuntemaan hänet vakavaksi jatäsmälliseksi mieheksi, antoivat he tyttärensä mennä yksin.

Edeltäpäin tekemänsä suunnitelman mukaan ei maalari voinut ottaavastaan muita kuin rikkaihin ja kunnioitettaviin perheihin kuuluvianeitejä, jottei antaisi itseään alttiiksi oppilaidensa sukuperääkoskeviin moitteisiin; vieläpä hän kieltäytyi ottamasta vastaanvarsinaisiksi taiteilijoiksi haluavia neitosia, koska ne tarvitsisivaterikoista opetusta, ja pitäisi sellaisilla oppilailla olla myöskinerikoisia kykyjä. Vähitellen se varovaisuus ja taitavuus, jollahän perehdytti oppilaitaan taiteensa salaisuuksiin, vanhempientäydellinen luottamus siitä, että heidän tyttärensä seurustelevat hyvänkasvatuksen saaneiden neitien kanssa, ja hänen rauhallinen luonteensa,sivistyksensä, sekä se, että hän oli naimisissa, antoi hänelle hyvänmaineen salongeissa. Kun nuori tyttö näytti haluavan oppia maalaustatai piirtämistä, ja hänen vanhempansa kyselivät ystäviltään neuvoa:— Lähettäkää hänet Servin'ille! saivat he vastaukseksi jokaiselta.Servin tuli siis spesialistiksi naisten maalauksen opettajana, kunHerbault hattujentekijänä, Leroy muotienvalmistajana ja Chevet naistenpikkutarpeiden myyjänä. Pidettiin luonnollisena seikkana, ettäServin'ilta opetuksen saanut neiti kykeni arvostelemaan museon tauluja,maalaamaan komean muotokuvan, kopioimaan mestarien tauluja ja tekemäänfantastisen maalauksen.

Tämä taiteilija tyydytti siis hienoston kaikki vaatimukset. Huolimattasuhteistaan Parisin parhaimpien perheiden kanssa, oli hän riippumaton,isänmaanystävä, ja säilytti kaikissa piireissä tuon taiteilijoilleominaisen henkevän, joskus ivallisen äänensävyn, ja rohkeuden lausuavapaasti ajatuksensa.

Omantunnontarkalla huolellisuudella oli hän järjestänyt koulunsa.Hänen oman huoneustonsa yläpuolella sijaitsevan ullakkokerroksensisäänkäytävä oli suletti seinällä. Päästäkseen tuohon eristettyynpaikkaan, pyhään kuin haaremi, täytyi kavuta mestarin asunnon läpirakennettuja portaita. Koko ullakkokerroksen käsittävä työhuone oliniin laaja, että se hämmästytti vieraita, kun he, kavutessaan sinnekuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella olevaan ullakkokerrokseen,luulivat taiteilijoiden asuntojen sijaitsevan jonkunmoisissakattorännikomeroissa.

Huone oli hyvin valaistu suurilla katto- ja seinälaseilla, varustettunavihreillä verhoilla, joiden avulla maalarit ottavat sopivan valon.Joukko karrikatyyrejä, rivi värillä ja veitsenkärjellä piirrettyjäpäitä tummanharmaaksi maalatulla seinällä todisti, paitsi luomistapojenerilaisuutta, että hyvin kasvatetuilla naisilla on yhtä rikasmielikuvitus kuin konsanaan miehillä. Pieni uuni pitkine torvineen,joka teki pelottavia polvekeviivoja ennenkuin ulottui kattoon saakka,oli huoneen välttämätön koriste. Joka seinällä löytyi hyllyjä, täynnäsuloisessa sekasotkussa makaavia kipsimalleja, enimmäkseen paksunpölyn peitossa. Hyllyn alapuolella, siellä täällä, joku naulastariippuva Niobin pää näytti kärsivää naamaansa, tuossa hymyili Venuksentapainen, tuolla pisti silmään almua pyytävän kerjäläisen käsi, jamuutamia sauhun kellastuttamia "nahattomia", jotka varsin kuvaavastiesittivät eilen arkusta vedettyjä ruumiita; lopuksi maalaukset,piirustukset, veistokset, puitteet ilman kangasta ja kangaspalatilman puitteita, antoivat tuolle kaikkea muuta paitsi sopusuhtaisellehuoneelle atelierin täydellisen leiman, toisin sanoen kummallinensekoitus koristeista ja alastomuudesta, kurjuudesta ja ylellisyydestä,tarkkuudesta ja huolimattomuudesta.

Tämä jättiläishalli, missä kaikki, vieläpä ihminenkin näyttää pieneltä,tuoksuu kuin teatterin kulissit; siellä on vanhoja rääsyjä, kullattujakoristeita, kangaspaloja, koneita, mutta siellä on myös, en tiedä mikä,suuri kuin itse ajatus; on nero ja kuolema, Diana tai Apolono pääkallontai luurangon vieressä; kauneus ja epäjärjestys, runous ja todellisuus,varjossa säteilevät värit, ja usein koko draama, liikkumaton ja,hiljainen. Mikä taiteilijapään symbooli!

Sillä hetkellä, kun tämä kertomus alkaa, levitteli kirkas heinäkuunaurinko säteitään atelieriin, ja kaksi sädettä kulki läpi huoneen,muodostaen leveitä läpinäkyviä kultaviiruja, joissa pölyhiukkasetkimaltelivat, kaksitoista pystyynnostettua maalaustelinettä tankoineenmuistutti mastometsää satamassa. Joukko nuoria naisia teki senelävämmäksi ulkonäkönsä ja pukunsa erilaisuudella. Himmeät varjot,joita kunkin telineen tarpeen mukaan asetetut vihreät verhot heittiväthuoneeseen, synnyttivät kummallisia vivahduksia valon ja varjon välille.

Tämä ryhmä oli kauniimpi kuin kaikki atelierin maalaukset. Vaalea,yksinkertaisesti puettu tyttö oli vetäytynyt syrjään tovereistaan, janäytti työskentelevän rohkeasti, ikäänkuin olisi edeltäpäin aavistanuthukkatyötä; ei kukaan katsellut eikä puhutellut häntä; hän oli kauneinheistä, vaatimattomin ja vähimmän rikas. Kaksi varsinaista ryhmää olimuodostunut heistä, ja ne eroittautuivat selvästi toisistaan muualla,paitsi atelierissä, missä sääty ja rikkaus piti olla unohdettuna.

Seisoen tai istuen nämät nuoret tytöt värilaatikkoineen, pensseleilläänleikkien, hypistellen palettejaan, maalaillen, puhellen, nauraen,laulellen, taiteensa valtaan antautuneina luonteensa paljastaenmuodostivat harvinaisen näytelmän: tuossa ylpeä, oikukas mustasilmäinenheitti silloin tällöin ympärilleen välähteleviä silmäyksiä;tuolla huolimattoman ja iloisen näköinen, hymyilevine huulineen,kastanjanruskeine kutrineen, valkoisine, hienoine käsineen, aitoranskalainen neitonen, vilkas, avomielinen, nykyhetkessä elävä; toinen,haaveellinen, synkkämielinen, kalpea, pää kumarassa kuin lakastuneellakukalla; häntä vastapäätä, kookas, välinpitämätön, ynseännäköinen,ilmeettömine silmineen, vaitelias, mutta haaveellinen. Keskellä olevaälykkäännäköinen, mutta pisteliäs kuin jocoso

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10
Comments (0)
Free online library ideabooks.net