Kun me olimme tyttöjä

Kun me olimme tyttöjä
Title: Kun me olimme tyttöjä
Release Date: 2018-09-24
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 34
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 12

The Project Gutenberg EBook of Kun me olimme tyttöjä, by Sarah Doudney

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Kun me olimme tyttöjä

Author: Sarah Doudney

Translator: Valfrid Hedman

Release Date: September 24, 2018 [EBook #57965]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN ME OLIMME TYTTÖJÄ ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KUN ME OLIMME TYTTÖJÄ

Kirj.

Sarah Doudney

Englanninkielestä suomentanut

Valfrid Hedman

Kariston Nuorisonkirjoja 8.

Hameenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1918.

"Kuin eilispäivää muistelen mä tyttövuosiamme."

Vanha laulu.

SISÄLLYS:

1. Muutamia tytöistä. 2. Jennetin sukulaisista. 3. Haastelu puutarhassa. 4. Tapaturma. 5. Ensimäinen ero. 6. Jennetin koettelemukset. 7. Charlotten vihamielisyys. 8. Retkeily. 9. Hurja teko.10. Tikkaiden lainaaminen.11. Horjahdus.12. Heltyminen.13. Kielletyillä poluilla.14. Lisätodistus.15. Epäsuosiossa.16. Charlotten pyyntö.17. Täysi tunnustus.18. Helmaystävät.19. Kohtaloiden kirja.20. Kotiintulo.21. Pelon aiheita.22. Viimeinen kohtaaminen.23. Päätös.

1. luku.

Muutamia tytöistä.

On syyskuun iltapuoli, kultalehvät kimaltelevat ja taivas ontyyni. Eläintieteellisen puutarhan kukkalavat välkkyvät syksynrikkaassa, syväsävyisessä väriloistossa. Penkin päässä, vähän matkaaisoimpien karhujen häkeistä istuu nuori nainen, nähtävästi kirjaansyventyneenä, ja saman penkin toisessa päässä on kaksi viisitoista- taikuusitoistavuotiasta tyttöä hartaassa keskustelussa.

"Mitä pidät hänestä?" kysyy toinen näistä, päättäväisen näköinen tummatyttö, jonka oranssinvärinen silkkinen kaulahuivi lieventää mustantakin koruttomuutta. "Jos sinua pyydettäisiin häntä kuvailemaan, niinmitä sanoisit?"

"Sanoisin, että hän on aivan moukkamainen."

"Minä sanoisin, että hän on täysi tolvana."

"Charlotte!" virkahtaa lukeva nainen hyvin tyynellä äänellä.

"Mitä niin, neiti Thornhill?"

"Toivon, etten koskaan kuule sinun toistavan tuota epäystävällistä jaepänaisellista lausetta."

Charlotte Ashleyn ruskeat posket leimahtavat, ja sekunniksi hänensilmänsä säkenöivät uhmaa. Jos neiti Thornhill olisi sanonut vain"epäystävällistä", hän olisi voinut sen tyynesti kestää; mutta"epänaisellinen" oli sietämätöntä! Saattoiko joku Ashley koskaan ollaepänaisellinen?

On kuitenkin aivan mahdotonta yrittää riidellä neiti Thornhillinkanssa. Hän on nuorempi muita opettajattaria ja on olluttäysihoitola-opistossa vasta kuusi kuukautta; mutta rouva Mayfieldtahtoo ehdottomasti säilyttää arvovaltansa kaikessa. Sitäpaitsi ontuossa nuoressa naisessa itsessään joku hiljainen voima, mikä tekeemahdottomaksi kohdella häntä epäkunnioituksella. Kuvailemattomallatavalla hän kykenee herättämään kuuliaisuutta — sellaistatottelevaisuutta, mihin taivutaan mielihyvällä, kunnioituksella jarakkaudella.

Lausuttuaan moitteensa, neiti Thornhill kumartui jälleen kirjansa yli;ja lyhyen äänettömyyden jälkeen tytöt alkavat uudelleen jutella.

Charlotte Ashleylla on aina paljon puhuttavaa varsin monista asioista;ja Pamela Rye on hänen mielitoverinsa. He ovat hyvin sopiva pari,sillä Charlotte kuuntelee mielellään oman äänensä sointua, kun Pamelasitävastoin paljoa kernaammin tahtoo olla vaiti. Hänen koulutoverinsaväittävät, että hän on liian veltto puhuakseen; mutta kuitenkin hänkuuntelee ja muistaa paljon siitä, mitä hänen kuullensa sanotaan.

Hän on sievä — hyvin sievä, sanovat jotkut hänen ystävänsä, —ja hänen kauneutensa on sitä lajia, jonka kaikki tunnemme. Hänentuttavapiiristään voi löytää ainakin pari kolme tyttöä, jotka ovathyvin Pamelan näköiset. Hän on melkein liian hoikka, eivätkä hänenkasvonsa olleet erittäin ilmeikkäät; mutta ei taas voi olla ihailemattahänen hienoa kyömynenäänsä, kirkkaan sinisiä silmiään ja omenankukiltahohtavaa hipiäänsä.

"Katsohan tuota tyttöä!" huudahtaa Charlotte äkkiä, naurahtaenhillittömän huvitettuna. "Neiti Thornhill, jos olette vihainen,en sille mitään voi. Katsokaa häntä itse — katsokaa, kuinka häntuijottaa tuohon häkkiin! Kuvittelen kuulevani hänen huudahtelevan kuinpaimentyttö kuninkaan linnassa: 'ihmeellisempää!' Yhä ihmeellisempää!"

Neiti Thornhill kohottaa silmänsä, hymyilee, eikä ole ollenkaanvihainen.

"Tosiaankin, siltä se vähän näyttää", sanoo hän nousten ja mennenkuin loihdittuna katselevaa olentoa kohti. "Päätäni rupeaa melkeinhuimaamaan aina, kun katselen kauan tuota suurta mustaa karhua; se eikoskaan käänny lyhyttä rataansa kiertäessään eikä koskaan hetkeksikäänpysähdy. Rakas tyttöseni, eikö se sinusta muistuta pahaa unta?"

Lausuessaan viime sanansa hän laskee kätensä haltioituneen oppilaansaolalle. Vastatullut tyttö hätkähtää, kohtaa hymyilevät silmät ja vastaasitten ujostelematta:

"Kyllä, niin luulen. Se tuo mieleeni prinsessan aasinpäällä varustetunkosijan. Tämä on hauska paikka, neiti Thornhill; toivon, että saammetulla tänne hyvin usein."

"Oh, kyllä hyvin usein. Puutarha on sinulle uutta, eikä se pitkäänaikaan menetä tenhoaan."

"Kaikki on uutta", sanoo tyttö hiukan huoahtaen, ja pilvi häilähtäääkkiä noille kukoistaville nuorille kasvoille. "Minä näetten", lisäähän epävarmasti, "en voi olla tuntematta, että vanha ja tutunomainen onparasta."

"Niin on minustakin", vastaa opettajatar; ja jos tarkkakorvainenCharlotte Ashley olisi ollut kuulemassa, hän olisi heti huomannutheikon värähdyksen hänen äänessään. "Mutta, Jennet, ethän olemenettänyt mitään entisistä. Vielä palaat kotiisi ja tapaat kaikkiaivan samoillaan."

"Ah, jospa voisi olla siitä varma!" sanoo Jennet Fowler, katsahtaenneiti Thornhillin kasvoihin isoilla, vakavilla, harmailla silmillään."Kaikista enin pelkään muutosta. Tahdon, että kaikki pysyisipaikallaan; ja kuitenkin tiedän, etten voi menetellä kodissani niinkuinoli tapani menetellä nukkehuoneessani — järjestää kaiken parhaanmakuni mukaan ja olla aivan varma, että kaikki pysyisi sellaisena."

"On Eräs, joka määrää kaiken sekä taivaassa että maan päällä", lausuineiti Thornhill vastaukseksi kaihomieliseen katseeseen. "Meidän tuleejättää Hänen haltuunsa kaikki, mikä meille on arvokkainta. Emmekä saaunhoittaa, että Hän on Isä, joka tahtoo meidän Häneen luottavan."

Hiukan väsyneinä toisiinsa Charlotte ja Pamela nousevat kuin yhteisestäsopimuksesta penkiltään ja kävelevät verkalleen opettajattarenluo. Heidän mielestään tämä uhrautuu aivan tarpeettomasti uudelleoppilaalle; ja varsinkin Charlotte on taipuvainen pikkuiseen kateuteen,jos neiti Thornhill kiinnittää liian paljon huomiota uusiin tulokkaihin.

"Hän tekee tuon Fowlerin tytön aivan itserakkaaksi, jos hän kovinpaljon hänestä huolehtii", kuiskaa hän Pamelalle. Ja Pamela avaa jasulkee sinisilmänsä myöntymyksen merkiksi.

"Jos neiti, hm… Fowler on saanut kyllikseen karhuista", alottaaCharlotte, oivallisesti matkien veljeänsä kapteeni Ashleyä, "emmekömielestänne voisi lähteä kotiin, neiti Thornhill?"

"Oletko valmis tulemaan, Jennet?" kysyi opettajatar ystävällisesti.

"Kyllä… kyllä, jos te sitä haluatte; mutta tahtoisin pikimältäänkatsoa biisonia."

"Se käy helposti päinsä, lapseni; biisonin karsina ei ole kaukana." Janeiti Thornhill astuu edellä karjavajoille vievää tietä.

"Aika kiusankappale", mutisee Charlotte, joka kulkee perässä Pamelankanssa.

"Oi, onko täällä todellakin karju?" [Englanninkielen sanat bore(kiusankappale) ja boar (metsäkarju) äännetään samalla tavalla.Suom.] kysyy Jennet kääntyen pelokkaan uteliaana uusien koulutoveriensapuoleen.

"Niitä on joukottain", vastaa Charlotte. "Ne ovat päästetyt irralleenpuistoon ja samoilevat ympäriinsä, missä haluavat."

Kaikki neljä nauravat hilpeästi niinkuin nuoret ihmiset kernaastinauravat hyvin lauhkealle leikille. Mutta Jennetin posket kuumottavat,ja polttava puna viipyy hetkisen hänen kasvoillaan. Kodissaan hän eikoskaan hävennyt olla pikkuisen hupakko; mutta täällä hän tuntee, ettäjoku aina vaanii hänen virheitänsä, ja että Charlotten ja Pamelan nauruei ole aivan yhtä hyväluontoista ja hempeätä kuin entinen kodin hilpeys.

Mutta vaikka hän hiukan aavistaakin, että hänen selkänsä takanairvistellään, hän kuitenkin nauttii biisonin näkemisestä. Se on kyllinystävällinen tullakseen puisen hökkelinsä ovelle ja näyttääkseen,kuinka se osaa töllistellä. Neiti Thornhill antaa tytön katsellahetkisen; ja sitten he lähtevät eläintarhasta ja kävelevät kotiin päinpäivän hämärtyessä.

Osan tiestä he ajavat raitiovaunulla ja kun he vihdoin pääsevätBrunswickin torille, tuntuu teen ja voileipien ajatteleminen Jennetistähyvin tervetulleelta. He astuvat sisään korkeaan muuriin lävistetystärautaportista, mikä saa maalaistytön ajattelemaan luostaria, jakulkevat hiekoitettua, syksyn varisseiden lehtien peittämää käytävääpitkin rakennuksen ovelle.

Niin vakavalta ja yksitoikkoiselta kuin Pyhän Annan opisto ulkopuoleltanäyttääkin, on siellä sisällä aina iloista ja hilpeätä. Maatilantalonpoikaiseen kodikkuuteen tottunut Jennetkään ei näe mitäänsynkkää näissä mukavissa suojissa, ja rouva Mayfieldillä, laitoksenjohtajattarella, taas on niin vaikuttavan äidillinen sävy, että sesaa ujot tytöt heti reipastumaan. Vielä parempi, hänen laajassapovessansa sykkii oikea äidin sydän, eikä kukaan ole liian arkauskomaan huoliansa hänen auliiseen korvaansa. Pieniksi, vähäpätöisiksisuruiksi niitä jotkut nimittäisivät, keveiksi heinäsirkan kuormiksi!Mutta rouva Mayfield tietää nuorten uskovan, että jokainen suru onikuinen, ja katselevan toivottomasti sumein silmin tulevaisuuteen, jotaheidän nykyisten huoltensa pilvi tummentaa. Hän ymmärtää kokemattomansydämen epätoivoisen huudon: "Minä en enää koskaan tule onnelliseksi!"Myöhemmin tuo sama sydän elämän toistuneista koetuksista viisastuneenavoi sanoa: "Tie näyttää nyt pimeältä, mutta kyllä se käy valoisaksijälleen, kunhan olen kulkenut kauemmaksi."

Mutta vaikka Pyhän Annan opisto on todella hupaisa, Jennet Fowlerinajatukset kääntyvät surumielin ja kaivaten takaisin etäiseenmaalaiskotiin.

Äänekäs kellonsoitto kutsuu teelle; mutta hetkiseksi hän viipyykäytävässä erään puutarhaan antavan ikkunan luona. Ja näiden Lontoonpuiden, noiden savuttuneiden seinien ja tuon hämärän taivaan asemastahän näkee punoittavan iltaruskon hehkuvan kummulta metsän läpiisän peltosarkojen takaa ja tutunomaisten hahmojen palaavan kotiinlaidunmaan yli.

— Ah, — huoahtaa hän pyyhkien kyyneleen, — tavannenkohan todellakinkaiken samanlaisena, kun pääsen kotiin? Miten iloinen… mitensanomattoman iloinen olisinkaan, jos voisin kohottaa vanhan oven säppiäja vilkaista sinne sisälle heidän luokseen tänä iltana!

2. luku.

Jennetin sukulaisista.

Fowlerin perheelle Chestnutin vuokratilalla Devonshiressa ei koskaanollut onnistunut koota varallisuutta, vaikka sen jäsenet olivatahkerasti uurastaneet sukupolvesta sukupolveen.

Ei mikään maatila koko seudulla tarjonnut niin selvää todistustahuolenpidosta ja toimeliaisuudesta.

Maanviljelijä Fowlerin pellot olivat aina hyvin hoidetut kuin puutarha;rikkinäistä aitaa tai tasaiseksi leikkaamatonta pensasriviä ei näkynytmissään; maata viljeltiin aina taitavasti ja vuokra suoritettiinoikealla ajalla. Ja kuitenkin Fowlerit vuosien vieriessä tulivatilmeisesti yhä köyhemmiksi.

Asia oli niin, että heidän tulonsa pysyivät ennallaan menojenkarttuessa. Oli kahdeksan lasta tuossa somassa pienessä maatalossa,joka oli tarjonnut suojaa useille Fowlerin sukupolville. Kaksi poikaaja kuusi tytärtä — kaikki vahvoja ja tukevia paitsi yhtä — olielätettävinä, vaatetettavina ja hoivattavina, eikä ollut ihme, että isäja äiti toisinaan kävivät perin levottomiksi heidän tulevaisuudestaan.Eikä myöskään kummastuta, että Brambletreen kunnon ihmiset kyselivättoisiltaan: "Miksei rouva Belfont tee mitään Chestnutin vuokratilanasukkaiden hyväksi?"

Tietysti ei heidän ollut tarvis haastella naapuriensa asioista;mutta ylimalkaan he kaikki olivat hyväluontoisia ahertajia, jotkakatselivat Fowlereja vilpittömällä myötätunnolla; ja uskoen yhävanhaan sananparteen, että veri on vettä sakeampaa, he ihmettelivät,ettei rouva Belfont osoittanut syvempää harrastusta sisartansa, rouvaFowleria kohtaan.

Rouva Fowleria itseänsä — tuota huolellista ja monien seikkojenrasittamaa naista — loukkasi hänen sisarensa välinpitämättömyysenemmän kuin hän koskaan huoli tunnustaa. Hänestä tuntui toisinaan,että oli kulunut vain lyhykäinen aika siitä, kun hän Judithin kanssaistui työssä, kääntäen vanhoja pukuja, korjaillen, paikaten ja parsien,kuten sadat muut köyhät papintyttäret ovat tehneet ikimuistoisistaajoista. Hyvin köyhä pappismies oli Judithin ja Kate Mauricen isätosiaan ollut; mutta tytöt olivat käyttäneet pienet apuneuvonsaparhaansa mukaan ja rakastaneet lujasti toisiansa.

Mutta jos köyhyys yhdistää, varallisuus usein eroittaa. Kun Judithmeni naimisiin rikkaan lakimiehen, herra Belfontin kanssa, hän huomasipian, että hänen puolisonsa aikoi vaatia osakseen kaiken hänenhuolenpitonsa ja huomionsa. Mies oli paljoa vanhempi häntä itseänsä;ja pari vietti hiljaista, itsekästä ja upeata elämää isossa talossaanParkleyn vanhassa markkinakaupungissa. Brambletree oli ainoastaankahdentoista penikulman [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä.Suom.] päässä Parkleystä; mutta Fowlerin lapsia ei koskaan kutsuttuvierailemaan täti Judithin luo. Belfont-eno ei juuri pitänyt nuorisostaja riemuitsi aina siitä, ettei hänellä itsellänsä ollut lapsia.

Mutta herra Belfontin kuoltua ja lesken jäätyä melkoisen omaisuudenainoaksi haltijattareksi luonnollisesti odotettiin, että rouvalähestyisi sisartaan ja hänen perhettänsä.

"Nyt kun Belfont on poissa, Judith varmaan tahtoo meitä useammintavata", sanoi rouva Fowler. "Hän tuntee itsensä kyllä yksinäiseksisuuressa talossaan, nais-rukka."

"Älä ole siitä niin varma", vastasi maanviljelijä. "Jos hän olisi sinuakaivannut, hän olisi etsinyt seuraasi jo kauan sitten."

"Mutta hänen puolisonsa oli perin vaativainen mies ja hallitsi häntätäydellisesti, Robert."

"Niin, niin; mutta kun on tahtoa, on tavallisesti keinojakin."

"Ihmisten täytyy toisinaan uhrata oma tahtonsa", sanoi rouva Fowlerhiukan kiusaantuneena miehensä epäilevästä äänestä: "Sinä, Robert, etitse ole tyranni, etkä aavista, kuinka jyrkkiä sellaiset voivat olla."

"Totta kyllä, Kate. Mutta rouva Belfont on kovaluontoisempi nainenkuin sinä; ja luullakseni hän olisi vetänyt vertoja herralleen jamestarilleen, jos olisi tahtonut."

Rouva Fowler mietti.

"Niin", myönsi hän vihdoin, "Judithilla on lujempi tahto kuin minulla,ja aina hän ennen onnistuikin pitämään oman päänsä. Mutta, Robert,hän oli hellä sisar ennen avioliittoansa, enkä voi uskoa, että hänenrakkautensa minuun koskaan on sammunut."

"En sano, että se on sammunut. Mutta minä uskon, että sisarenrakkauden,kuten kaiken muunkin, voivat rikkaruohot tukehduttaa. Ja itsensähemmoittelu, laiskuus ja saituus ovat rikkaruohoja, jotka kasvavattiheinä ja vahvoina, varsinkin kun ovat saaneet vuosikaudet versoa."

Rouva Fowler mietti taas ja katsahti vakavasti puolisoonsa. Tämä eisuinkaan ollut suuri puhuja, mutta toisinaan hän kummastutti vaimoaanpukemalla ajatuksensa tehokkaaseen muotoon; ja kokemus oli rouvallevakuuttanut, että hänen arvosteluunsa yleensä voi luottaa. Mutta tässätapauksessa hän hartaasti toivoi miehensä olevan väärässä.

Rouva Fowler oli aina uskotellut itselleen, että herra Belfont oliainoana syynä Judithin välinpitämättömyyteen. Jos puoliso joutuisipois (niin hän oli ajatellut), vaimon sydän kääntyisi rakastavaisenatakaisin nuoruutensa toveriin. Hän muistaisi, että Kate-sisko oli hänenainoa sukulaisensa maan päällä, eikä aikaakaan, kun hän iloisesti jahartaasti tottelisi vanhojen tunteiden voimakasta ääntä.

Keskustelu Fowlerin kanssa toi ensimäisen epäilyksen häivän vaimonmieleen. Hän ei tahtonut uskoa, että miehensä oli oikeassa; jakuitenkin hän yhdeksässä kymmenestä tapauksesta oli nähnyt hänenennustustensa käyvän toteen. Fowler ei tosin ollut nimenomaan sanonut,että Judith yhä laiminlöisi sisartansa; mutta rouva tiesi, ettei hänenmiehensä siltä taholta mitään odottanut. Fowler ei tahtonut rohkaistavaimonsa toiveita. Ilmeisesti hän uskoi, että Judith Belfont olisulkeutunut itseensä eikä halunnut kenenkään tungettelevan mukavaaelämäänsä häiritsemään.

Kuinka hänen elämänsä saattoi olla hauskaa? Rouva

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 12
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net