» » Kolme tyttöä tuntureilla

Kolme tyttöä tuntureilla

Kolme tyttöä tuntureilla
Category:
Title: Kolme tyttöä tuntureilla
Release Date: 2018-10-01
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 49
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11

The Project Gutenberg eBook, Kolme tyttöä tuntureilla, by DikkenZwilgmeyer, Translated by Antti Rytkönen

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kolme tyttöä tuntureilla

Author: Dikken Zwilgmeyer

Release Date: October 1, 2018 [eBook #57997]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLME TYTTÖÄ TUNTUREILLA***

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

KOLME TYTTÖÄ TUNTUREILLA

Kirj.

DIKKEN ZWILGMEYER

Suomentanut

Antti Rytkönen

Kariston nuorisokirjoja N:o 5.

Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1916.

I.

Kuinkako tuumasta tuli tosi?

Se kävi itse asiassa yhtä helposti kuin lapasien paikkaaminenkuutamossa.

Olen uskonut ja uskon sallimukseen, sillä kaikki kävi aivan kuinikivanhoista ajoista olisi määrätty niin käymään. Meille ratkaisu eitosiaankaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta isillämme ja äideillämmekyllä oli omat epäröimisensä.

Olisiko nyt niin merkillistä, jos kolme nuorta tyttöä — kyllin vanhojalisäksi — viettäisivät muutamia kesäviikkoja yksin tunturituvassa!

Susanna oli todellakin kuukausi sitten täyttänyt kahdeksantoistavuotta, Dorthe oli seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ja minäkuudentoista vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Jos olisimme olleetaivan nuoria, esimerkiksi viisitoista-vuotiaita, niin asianlaitaluonnollisesti olisi ollut toinen, Nyt saatoimme kaikin puolinselviytyä erinomaisesti omin neuvoin.

En kuolemaksenikaan olisi muistanut, kuka sen ajatuksen ensiksi keksi,Seikka oli vain se, että olimme rahapulassa. Olisimmehan mielellämmemenneet tuntureille, kuten säätyläisperheet näin yleiseen viettävätkesäänsä, Mutta jos vain hiemankin tuntui tunturin tuulahdusta,alettiin heti puhua kalleudesta. Isä rypisti kulmakarvojaan ja sanoi"ei", kohta kun minä mitä varovimmin olin ruvennut vetämään virttä— kävelyretkistä, tunturi-ilmasta ja muusta sellaisesta. Ja äiti eihiiskunut sanaakaan, mutta pudisti päätänsä.

Sama oli asianlaita Boltin ja Jehningenin perheissä.

Minulla on näet kaksi uutta parasta ystävää: Dorthe Bolt ja Susanna
Jehningen.

Dorthe sanoi suoraan: — Pyh — luuletko että meillä on varojasellaiseen! — Mutta Susanna ei tahdo koskaan myöntää, ettei heillä oleriittävästi rahaa. Hänen huulillaan on niin moni "jos" ja "mutta", kunsitävastoin me vain puhumme siitä, onko varoja vai eikö ole varoja.Tuo on sanomattoman tyhmää. Rahattomuus ei ole mikään häpeä. Juuritästä meidän suloisesta kesästämmekin näkee, ettei ole hyvä omistaapaljon rahoja. Muutoinhan me kolme emme olisi koskaan joutuneet asumaantunturitupaan. No niin, me juttelimme ja tarinoimme keskenämme kaikenkevättä tunturiretkistä ja jalkamatkoista ja niiden hauskuuksista.

Susannalla ei ole sisaruksia, ei veljeä eikä sisarta, minkä varsinhyvin näkeekin siitä, että kaiken pitää hänen mukana ollessaan mennäkuin viivalla vetäen. Kun on paljon sisaruksia, ei juuri maksa vaivaaasettaa mitään ojennusnuoria. Dorthella on Finn-niminen veli. Hänon ylioppilas ja on saanut pienen apurahan hyönteisten tahi pikkumatelijain kokoomista varten pohjoisesta. Hän ei ole erittäin hauska,mutta eipähän hänellä niin hupaisaa lienekään, kun lakkaamatta vainistuu suurennuslasiinsa tirkistäen.

Finn Boltin piti niinmuodoin lähteä pohjoiseen, ja sitten hänen pitiasua jossakin tuvassa.

Kuullessamme tämän, heräsi eräässä meistä se huimaavan iloinen ajatus,että me yhtä hyvin kuin Finn Bolt saattaisimme vuokrata itsellemmemökin, hoitaa taloutemme ja pitää hirveän hauskaa.

Siitä lähtien oli mökki jokapäiväinen puheenaiheemme. Mutta missä senpiti olla? Niin, se oli aivan samantekevä. Kun se vain oli Norjantuntureilla, niin se sai olla missä hyvänsä. Yksinäistä ja kaunistasiellä piti olla.

Mutta kukaan meistä, paha kyllä, ei tuntenut ketään, joka olisi tiennytjotakin tällaisista tuvista. Ilmoittaminen oli liian kallista — siinäsitten oltiin.

Sitten me kuljimme eräänä päivänä kadulla, kaikki kolme. Dorthe Boltkeskellä. Tummatukka, neliskulmaiset kasvot, suuri suu. Ei rahtuakaankaunis, ja kuitenkin hän on kaunis. Hänessä on sitä mitä sanotaantenhoamiskyvyksi. Se ilmenee ainoastaan siinä, että hän hymyileekauhean kauniisti. On kuin Dorthe Bolt antaisi sille, jolle hänhymyilee, hauskan lahjan. On tosiaankin totta, että tuntuu siltä.

Susanna on pitkä ja melkein komea. Hänellä on hyvin hienot kulmakarvat,kaikkityyni on sellaista kuin Susanna-nimiselle sopiikin, säännöllistäja hienoa. Mutta kukaan ei tule iloiseksi, kun hän hymyää.

Minuahan tunnette hieman. En ole rahtuakaan muuttunut. Kuulen ettäastun yhtä rumasti kuin aina olen tehnyt. Keinuen ja keikutellen. Muttasen olen perinyt, sillä koko äidin suku astuu samalla tavalla. Jasilloinhan olisi kumma, jos minä kävelisin kauniisti.

Siinä me siis astelimme.

Ja siinä hän tuli, tunturiseudulta kotoisin oleva papintytär, kaduntoisella puolella. Olimme käyneet hänen kanssaan oppikurssilla, muttamuutoin emme häntä tunteneet.

Hänellä oli paksu, vahva tukka, joka peitti kokonaan korvat, jakeikarimainen hattu. Silmät olivat ihmeelliset, valppaat, hipiälikaisen tumma. Hän oli hienossa puvussa, mutta se ei hänellesoveltunut.

Yhtäkkiä pisti päähäni ajatus: hän, joka on tuntureilta, tietäävarmaankin jonkun tuvan!

Hyökkäsimme kadun poikki hänen luokseen ja kävimme suoraan asiaan.

— Eikö ylhäällä, siellä mistä olette kotoisin, ole halpaa mökkiävuokrattavana?

— Mökkiä — mitä varten? — Hän katsoi meihin jokaiseen valppaillasilmillään.

— Niin, me tahdomme vuokrata kesäksi mökin, me kolmisin.

— Miksi niin? — hän katsoi jälleen meitä kaikkia.

— Huvin vuoksi, ymmärrättekös — lähteäksemme tuntureille,päästäksemme pois kaupungista, — luulen, että kaikki kolme sanoimmesen yht'aikaa.

— Voiko sekin olla hauskaa, se?

— Niin, tiedättekös —

— Minusta on hauskempaa päästä pois sieltä kokonaan —

— Päästä pois —

— Niin, yksinäisestä, pimeästä metsästä ja synkiltä poluilta —

— Mutta teidän kotinnehan on siellä, — sanoin minä.

— Uh, on —

— Ettekö siis mene kesäksi kotiin?

— Kyllä kai minun täytyy.

Miten ilkeä hän oli!

— Onko siellä ylhäällä koskia? — kysyi Susanna.

— Uh, on — aivan pappilan vieressä — sellaiset kosket ovat niinryöppyisiä —

— Ettekö ole ollenkaan ihastunut tuntureihin? — sanoi Dortheviattomasti.

— En, se on varma, siellä on aivan kuin vankeudessa —

— Hyvä ystävä, tuntureilla on kai vapaata —

— Koreaakin vapautta!

— Pidättekö kaupungista? — kysyi Dorthe jälleen.

— Pidän, täällä saattaa hengittää —

Ja me tahdoimme tuntureille voidaksemme hengittää.

— Mehän aiomme olla tuntureilla vain muutamia viikkoja, — sanoi
Susanna.

— Ei, totta tosiaan, minä en tahtoisi hautautua sinne muutamiksiviikoiksikaan, — sanoi hän; — uh —

— Ettekö tiedä mitään tupaa? — tiedustin vihdoin.

— En.

— No, anteeksi, että hyökkäsimme kimppuunne.

— Oh —

— Hyvästi sitten.

— Hyi, miten hän oli kuiva! — sanoin minä.

— Siinä määrin ilkeä! — sanoi Susanna.

— Aivan toivoton.

Sitten me annoimme hänen mennä emmekä enää häntä ajatelleet.

Mutta seuraavana päivänä minä tapasin jälleen papintyttären. Hänenlevottomat, valppaat silmänsä huomasivat heti minut. Tällä kertaa hänpuolestaan tuli viistoon kadun yli luokseni.

— Minä ajattelin asiaa sitten, ja tiedän kuitenkin yhden tuvan —

— Oi, onko se mahdollista?

— Se on pappilan yläpuolella mäellä.

— Se on viehättävää —

— Niin, siellä on kaunista, mutta synkkäähän siellä aina on —

— Kertokaa hieman siitä!

— Siitä ei ole mitään kertomista, muuta kuin että se on siellä —siellä ei asu nyt ketään, torpaneukko, joka asui siinä, kuoli viimevuonna —

— Kuka sen omistaa?

— Siinä ei ole mitään omistamista — muuten se varmaankin kuuluu
Opstadin taloihin —

— Mikä sen nimi on?

— Me sanomme sitä Aaste-tuvaksi —

— Se kuulostaa kauhean hauskalta!

Hän nauroi: — Hah, hah — haa, arvelinkin, että te haluaisittejuuri sellaista mökkiä — siunaa ja varjele, miten tyhmiä te olette.Hah-hah-haa —

— Niin, mutta tehän sanoitte sen olevan kauniilla paikalla.

— Kauniilla, niin — niin, se on kauniilla sille, joka jaksaa katsellatuntureita —

— Oi, kirjoittakaa isällenne, niin olette kiltti, ja kysykää saammekovuokrata sen täksi kesäksi —

— Saatanhan tuon tehdä — muuten voitte aivan huoleti mennä sinneilmankin —

— Ei, oletteko hullu?

— Häh!

— Kirjoittakaa jo tänään —

— Hah, hah, — nauroi hän mennessään matkoihinsa.

Hänpä oli vastenmielinen. Mutta eihän meillä ollut hänen kanssaanmitään muuta tekemistä, kun hän vain kirjoittaisi isälleen. Ennähnytkään häntä sen enempää.

Kuinka odotimmekaan sitä vastausta! Emmehän saattaneet puhua kotonasanaakaan ennenkuin Aaste-tupa niin sanoaksemme oli kourissamme.

Olin varma, että siellä oli ihanaa, aivan sellaista kuin olimmeitsellemme halunneetkin. Sanoihan tuo vastenmielinen olentokin,papintytär, että siellä oli viehättävää.

Ah, minulla on kaikesta niin selvä mielikuva!

Punaiseksi maalattu tupa — valkoiset ikkunanpielet — hauskat portaat,joilla istua — tuoreet, vihannat niityt yltympärillä — pieni,miellyttävä, tummanruskea, päivänpaahtama aitta — metsä, joka hiljaahumisee — metsä silmänkantaman laajuinen, kuin rajaton meri — jalumitunturi, joka kimaltaa päiväpaisteessa ja hohtaa kuutamossa kuinhopea.

Juuri sellainen Aaste-tuvan piti olla — ja sellainen se olikin, siitäolin aivan varma.

Mutta kuitenkin — joskus minulla oli yksityiset epäilyni siitä,soveltuisivatko Dorthe ja Susanna myöskin asumaan mökissä. He olivatkilttejä ja hauskoja, kun käveltiin ja tarinoitiin, mutta, mutta —

Dorthe Boltin laita oli sellainen, että hän pelkäsi kaikkea. Hänlöysi vaaroja joka asiassa. Hän oli aivan nerokas keksimään niitä.Hän pelkäsi esimerkiksi kauheasti koiria. Jos viaton koira lepäsiportailla, niin hän ei uskaltanut siitä nousta. Nähdessään kissan hänkirkasi, ja hevosiakin hän pelkäsi. Kohdatessaan hevosen, joka juoksitavallista nopeammin, hän asettui jäykkänä sitä tuijottamaan, kunnes seoli mennyt ohi.

Mutta luonnollisesti hän parantuisi päästyään tupaamme.

Susannan laita oli toinen. Hän oli melkoisen oikullinen ja tahtoi ettäkaikki kävisi hänen ajatustensa mukaan. Jollemme täyttäneet juurihänen tahtoaan, niin seurasi syvä hiljaisuus; ei sanaakaan, ainoastaankaikkien taiteen sääntöjen mukainen loukkaantunut naama. Silloin hänsaattoi olla varsin suututtava.

Mutta he molemmathan tahtoivat niin kauhean mielellään tuntureilleja asua mökissä, niin että asian piti käydä erinomaisesti. Sillä hemolemmat olivat joka tapauksessa varsin hauskoja.

Tuleepa sitten isä eräänä päivänä kotiin konttorista — silmälasit hänoli lykännyt otsalleen.

— Mitä ihmettä tämä on? — sanoi hän — tässä on kirje pastori O:lta.Tyttäreni tahtoo vuokrata tuvan, sanoo hän; mitä kummaa sinä nyt oletkeksinyt?

Kavahdin pystyyn. — Voi, onko se vihdoinkin tullut? Nyt saat kuulla,isä —

Ja minä kerroin vinhaa vauhtia, miten kauheasti me olimme iloinneetsiitä, että saisimme koko kesäajan pitää talouttamme yksinäisessätuvassa — kerroin Aaste-tuvasta, joka oli niin viehättävä, japapintyttärestä, joka oli sitä niin ylistänyt —

— Hullutuksia, — sanoi isä ja katsoi äitiin.

— Niin, en tiedä, — alkoi äiti.

— Äiti hyvä, — huusin minä, sillä huomasin heti, että äitiin olihelpompi vaikuttaa.

— Kuulkaamme mitä pastori sanoo, — esitti äiti.

No niin. Aaste-tupa oli saatavissa. Se kuului Opstadiin, pappi olikirjoittanut Opstadin isännälle, ja hän oli vastannut, että he saivat,jos olivat siivoa väkeä, huoleti asua ilmaiseksi hänen pikku mökissään.

— Ilmaiseksi. Kuule nyt, isä — kuule, äiti — ja siellä ylhäällätaitaa olla aivan ihmeellistä —

— Niin, se on varmastikin viehättävä huvila, — sanoi isä kuivasti.

— Ei tee mitään, jos se on pieni, viheliäinen tupa, — sanoi äiti;— heillehän tekee vain hyvää, että oppivat olemaan tyytyväisiä jaauttamaan itseään; mutta entäs vihaiset elukat —

— Ja sitten ilkeät maankiertäjät, joita vetelehtää kaikkialla, —sanoi isä.

Itsekseni ajattelin Dorthea ja kaikkia hänen kauhujaan.

— Mutta minä olen niin hirveän väkevä, — sanoin minä. — Minä kylläpidän huolen sekä häristä että maankiertäjistä — tunnustelkaapa vaanminun käsivarsiani, miten vahvat ne ovat.

Isä ei kiinnittänyt rahtuakaan huomiota minun vahvoihin käsivarsiini.

— Niille tekisi kyllä hyvää sellainen ulkoilmaelämä, — sanoi äiti.

— Eikö sinulla tosiaankaan ole mitään väittämistä sellaistasuunnitelmaa vastaan? — sanoi isä, ja tällä kertaa hän katsoi äitiinsilmälasiensa ylitse.

— Meidän täytyy ajatella asiaa, — sanoi äiti.

Isä ja äiti ajattelivat ajattelemistaan, Boltin luona ajateltiinmyöskin ja Jehningenin luona niinikään. Vaikkakin minä luulen, ettäsiellä ajateltiin kaikkein vähimmän, sillä Susanna on sitä onnellistalaatua, että hän saa luvan mihin hyvänsä, sen vuoksi että hän onainoa lapsi, ja kaikki mitä hän tekee, on vanhempien mielestä niinerinomaisen hyvin tehtyä.

Boltin luona painoi raskaana vaakalaudassa se seikka, että Finn Boltpäätettyään stipendimatkansa saattoi tulla Aaste-tupaan — meidän eisiis tarvinnut olla yksin muuta kuin nipin napin kolme viikkoa.

Sanalla sanoen — juteltiin kauheasti puoleen ja toiseen — äiti menirouva Boltin luokse, ja rouva Bolt rouva Jehningenin luokse, ja niinjuttua kesti kestämistään!

Lopuksi asia ratkaistiin. Me saimme joka tapauksessa luvan. Hurjaniloisia me olimme kaikki kolme.

Ja sitten alkoivat varustukset. Kaikki äidit tahtoivat, että meidänpiti ottaa joukko tavaroita mukaamme — makuuvaatteita, keittoastioitaja ruokaa.

Me pyysimme päästä melkoista vähemmällä. Rakkaat ystävät — mehänsaatamme maata oljilla — ja munia ja maitoa siellä kait oli yllinkyllin!

Mutta ikkunanverhot me otimme mukaamme ja kirjattuja pikku liinoja jakukkalaseja — koko tuvan piti tuoksua vanamoille!

II.

Asemalla me olimme saaneet pienen vaaleanruskean ja pienen kellertävänhevosen kyytirattaineen. Niihin me kasasimme kaikki matkatavaramme,arkkumme, laatikkomme ja tyynymme; meidän piti istua kaiken kukkurana— ja lisänä oli vielä kaksi kookasta kyytimiestä.

Dorthe teki muutamia pieniä vastaväitteitä, kun hänen piti noustakuormaan. Toinen kyytimiehistä nosti hänet ylös — näin hänen pitävänkiinni matkakorin rivasta — ikäänkuin siitä olisi ollut apua. Muttahän ei sanonut kuitenkaan mitään.

Susanna ja Dorthe istuivat ensimäisillä rattailla vaaleanruskeaedessään,

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11
Comments (0)
Free online library ideabooks.net