» » Fabiola eli katakombien kirkko

Fabiola eli katakombien kirkko

Fabiola eli katakombien kirkko
Category:
Title: Fabiola eli katakombien kirkko
Release Date: 2018-10-20
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 61
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 26

Project Gutenberg's Fabiola eli katakombien kirkko, by Nicholas Wiseman

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Fabiola eli katakombien kirkko

Author: Nicholas Wiseman

Translator: Emil Mannstén

Release Date: October 20, 2018 [EBook #58141]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK FABIOLA ELI KATAKOMBIEN KIRKKO ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

FABIOLA ELI KATAKOMBIEN KIRKKO

Kirj.

NICHOLAS WISEMAN

Suomentanut

Emil Mannstén

Sortavalassa,Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike,1902.

SISÄLLYS:

     I. Äiti ja poika.
    II. Pakanallinen ylimys-asunto.
   III. Erilaisia vieraita.
    IV. Yöllisinä hetkinä.
     V. Susi ja kettu.
    VI. Fabiola ja hänen orjansa.
   VII. Huvila ja sen asukkaat.
  VIII. Lankeemus.
    IX. Katakombit.
     X. Eräs kokous keisarin palatsissa.
    XI. Suruhuoneesta huvilalle.
   XII. Edikti.
  XIII. Ensimäinen uhri.
   XIV. Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.
    XV. Taistelun kautta voittoon.
   XVI. Sebastianus.
  XVII. Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.
 XVIII. Nemesis.
   XIX. Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.
    XX. Vihdoin löydetty.

Ensimäinen Luku.

Äiti ja poika.

Siirtyköön arvoisa lukija ajatuksissaan vanhaan Roomaan, sen ajankaikki hallitsevaan, ylpeään ja mahtavaan maailmankaupunkiin, jalähteköön käymään kanssamme sen katuja eräänä syyskuun päivänä vuonna302. Aurinko painuu mailleen, huikaisevan päivän helle alkaa vaihtuasuloiseksi vilpeydeksi. Eipä kummaa siis, että kohtaamme lukuisastikävelijöitä, jotka päivän tapahtumista puhellen ovat menossa Caesarintai Sallustiuksen puutarhoihin.

Liittymättä näihin joukkoihin, suuntaamme me askelemme Mars-kentäksinimitettyä paikkaa kohden, joka sijaitsee seitsemän kukkulan jaTiber-joen rajoittaman tasangon välissä. Tälle kentälle, jota ennenkäytettiin pääasiallisesti leikkitaisteluihin ja sotaharjoituksiin,oli vähitellen Rooman tasavallan aikoina rakennettu komeita yleisiärakennuksia. Sitten kun Pompeius oli rakennuttanut teatterinsaMars-kentälle, valitsi Agrippa kohta sen jälkeen paikan Panteoniansasekä sen viereen ulottuvia kylpylaitoksiaan varten. Sitäpaitsiyksityiset alkoivat ehtimiseen hommata rakennuksiaan kentälle, jotavastoin myöhemmin, keisarinvallan alkuaikoina, kukkulat tulivatylimystön kaupunginosaksi, jossa olivat komeimmat rakennukset. Niin oliesim. Palatinon kukkulalla Heron palatsin läheisyydessä Circus Maximus;Esqvilinon kukkulan täyttävät Tituksen kylpylät, raketut "kultaisentalon" raunioille, ja Aventinon kukkulalla sijaitsivat Caracallankylpylaitokset. Nykyään, vuonna 302, samotessamme Rooman katuja,rakennuttaa keisari Diokletianus suurenmoisia lämpökylpylaitoksiansa(thermae) Qvirinalin kukkulalle, vähän matkaa Sallustiuksenäskenmainituista puutarhoista.

Talo, jota kohden suuntaamme askelemme, on Qvirinalin kukkulanläheisyydessä ja täyttää, kuten tavallisesti patriisien asunnot siihenaikaan, melkoisen alan. Ulkoa päin jokseenkin kolkko ja koristuksiavailla, on se sisästä päin sitä viehättävämmän näköinen. Tarvitsemattapeljätä, että meidät uskaliaina tungettelioina käännytetään takaisin,käytämme hyväksemme oikeutta ajatuksissa ja mielikuvituksessaviipymättä astua Atriumiin. Siihen kehoittaa meitä ulkopuolella olevamosaikkiin sovitettu tervehdys "Salve" (tervetuloa).

Kaikesta mitä ympärillämme on, me huomaamme olevamme vanhan, rikkaanpatriisiperheen asunnossa. Hämillämme kaikesta tästä suurenmoisestakomeudesta, emme oikein tiedä, mihin ensiksi kääntää katseemme,komeihin pylväskäytäviinkö vaiko norsun luulla ja hopealla silailtuihinlepotuoleihin, itämaisista puista tehtyihin kallisarvoisiin pöytiin,hienotekoisiin bysteihin, vaaseihin ja kaikenlaatuisiin taide-esineisinvaiko seiniin, joiden maalaukset vielä vanhoinakaan eivät oleväriloisteestaan mitään kadottaneet. Ennen kaikkea meitä sittenkinviehättää vesisuihku, joka johtuen Claudiuksen vesijohdosta Tuskulanonkukkulalta vaihetellen kohoaa ja laskeuu keskellä marmorilattiaa jasitten pölisten putoaa punaisesta marmorista tehtyyn säiliöön, hienollavihmallaan virkistäen niitä ihmeen kauniita kukkia, jotka kauniissaruukuissa versovat säiliön reunamilla.

Samoin kuin muissa ylhäisissä taloissa ei täälläkään puutuakkunakomeroita ja kuvapatsaita; mutta ei missään, ei maalauksissaeikä kuvapatsaissakaan, huomaa mitään, mikä saattaisi mieltä loukata.Että joku onsikko siellä tai täällä on tyhjänä tai joku taulu verhottukankaalla, ei nähtävästi johtune sattumuksesta.

Pöydän ääressä lähellä fryygialaisia marmoripylväitä istuu talonvaltijatar, keski-ikäinen rouva. Hänen lempeissä, jaloissa piirteissäänkuvastuu kärsimyksiä, joita hänen usein tuskaisella tavalla on täytynytkestää. Mutta ensi silmäyksellä näkee myöskin hänestä, että huolimattamenneitten murheaikojen muistosta ja siitä tuskan-alaisesta ilmeestä,jonka nämä ajat ovat painaneet hänen lempeän-totisiin kasvoihinsa,niistä kuitenkin loistaa Jumalan rauha. Hänen yksinkertainen pukunsaeroaa silmiinpistävällä tavalla hänen ympärillään vallitsevastakomeudesta; hänen hiuksensa, joissa kiiltää hopeasäikeitä, eivät oleteeskennellen peitetyt; hänen pukunsa on yksinkertaista kangasta, ilmanmuita kirjauksia ja koristeita kuin purppuranauha, n.k. segmentum, jokaon hänen leskeytensä merkkinä.

Koristimia ja jalokiviä, joita Rooman naiset niin halusta käyttivät, eihänellä ole muita kuin yksinkertaiset kultakäädyt kaulassa; niihin onkiinnitetty jotakin, mikä hänellä on kätkettynä leningin alle.

Suloinen, kunnianarvoinen on todella jalo Lucina, johon nyt katseemmepysähtykööt. Hän on paraikaa ahkerassa työssä, valmistaen hienoakäsityötään, mutta kumminkin huomaa, etteivät hänen ajatuksensa oleyksinomaan kiinnitetyt siihen. Jonkunlainen levottomuus on vallannuthänet. Vähäväliä antaa hän käsiensä levätä ja suuntaa katseensa milloinraskaaseen esirippuun, milloin aurinkoon tai jalustalla seisovaavesikelloa kohti. Nähtävästi odottaa hän jotakuta ja on huolissaansiitä, että tämä niin kauan viipyy. Vihdoinkin, vihdoinkin kuulee häntutut askelet ja rientää ilosta loistavin kasvoin odotettua vastaan.

Tämä on kaunis, vilkas, noin neljäntoista vuotias ja ikäisekseen hyvinpitkä ja rotevakasvuinen poika, olennoltaan jalo ja vapaa. Heti kohtahuomaa, että hänellä on sekä sydän oikealla paikalla että teräväpääkin. Jälkimäistä todistaa varsinkin hänen korkea, mustien kiharainympäröimä otsansa. Samoinkuin yhtä-ikäiset säätyveljensä on hänkinpuettuna n.k. praetextaan eli polviin ulottuvaan levättiin. Paitsi sitäon hänellä kaulassaan kultakuula. Paperi- ja pergamenttitukku, jotavanha orja kantaa hänen järjestään, ilmaisee pojan tulevan koulusta.

Sittekun pitkäkasvuinen nainen oli syleillyt häntä ja hän yhtäsydämellisesti oli vastannut Lucinan tervehdykseen, istahti poika hänenjalkojensa juureen; mutta äiti katsoo kerta toisensa jälkeen rakastetunpojan kasvoihin niin hartaasti, kuin tahtoisi, hän lukea niistä syynpojan pitkään viipymiseen. Onhan hän ollut poissa koko tunnin ylimäärätystä ajasta. Poikanen puolestaan kohtaa äidin kysyvätä katsettaniin rehellisillä kasvoilla ja viattomalla hymyilyllä, että kaikkilevottomuus silmänräpäyksessä katoo armaan äidin rinnasta, ja hänpuhuttelee poikaa seuraavasti:

"Mikä on tänään saattanut sinut viipymään niin pitkään, poikani? Eihänvain sinulle liene tiellä jotakin pahaa tapahtunut?"

"Ei suinkaan, rakas äiti. Päin vastoin oli kaikki niin ihanaa, ettätuskin rohkenen kertoa sinulle. Mutta minun täytyy se kuitenkintehdä", jatkoi hän, ja loi vain katseen äitinsä herttaisiin silmiin."Tiedäthän, ett'en koskaan ole onnellinen, ett'en saata edesnukkuakaan, ennenkuin olen tyhjentänyt sydämeni kokonaan sinulle. Kutenäsken olen lukenut, oli skyyttalaisilla tapana joka päivä heittääuurnaan valkoinen tahi musta pallo aina sitä myöten oliko päivä ollutonnellinen vai onneton. Jos minun pitäisi tehdä samoin, laskisinvalkoisen tai mustan pallon aina sen mukaan, onko minulla olluttilaisuutta kertoa sinulle kaikki mitä olen tehnyt vai ei. Tänään tosinolen ensi kertaa kahden vaiheilla, saanko kertoa sinulle kaikki".

Lieneekö joku tähän asti tuntematon pelko synkistänyt nyt äidin kasvot?

Miten olikaan, poikanen tarttui hänen käteensä, painoi sen hellästihuulilleen ja jatkoi:

"Ole huoleti, rakas äiti; poikasi ei ole tehnyt mitään, mistä voisikoitua sinulle surua. Sano ainoasti: tahdotko tietää kaikki, mitätänään on minulle tapahtunut, vaiko ainoastaan syyn pitkälliseenviipymiseeni?"

"Kerro minulle kaikki, rakas Pankratius", vastasi äiti. "Ei mikään,mikä koskee sinua, ole minusta yhdentekevää".

"Hyvä on", aloitti hän. "Tämä viimeinen koulupäiväni on minulleollut erikoisen runsas siunauksilleen ja samalla varsin merkillinen.Ensinnäkin minä sain palkinnon kirjoituksesta, jonka hyvä opettajammeCassianus oli antanut meille aamutunneilla työksi. Aineena oli: 'Oikeanfilosoofin tulee olla valmiin milloin hyvänsä kuolemaan totuudentähden'. Toivoakseni ei ole väärin, jos sanon, ett'en koskaan olekuullut mitään niin kylmää ja tympäisevätä kuin ne kirjoitukset, jotkauseimmat tovereistani lukivat julki. Mutta kuinkapa nämä poikaparatolisivat voineetkaan toisin kirjoittaa! Mikäpä saattaisi taivuttaaheitä kuolemaan jonkin heidän järjettömän katsantotapansa puolesta!Sen sijaan, mitkä ylevät ajatukset valtaavatkaan kristityn mielen,kun hän moista ainetta käsittelee! Ja niin oli laita minunkin. Mielitäynnä kaikkea sitä, mistä minun on kiittäminen sinun opetustasi jaesimerkkiäsi, kaikkea, mitä sinä ja isä olette elämässänne kokeneet,ryhdyin täydellä ihastuksella työhöni. Samoin kuin Emmauksennuorukaisten, paloi minunkin sydämeni kaiken aikaa kuin kirjoitin. Jamitenkä olisi voinutkaan olla toisin laita minun, marttyrin pojan!Mutta kun sitten tuli minun vuoroni lukea kirjoitus julki, en voinuttunteitani salata. Filosoofi-sanan sijasta pääsi suustani sanakristitty, 'totuus' sanan sijasta 'usko'. Ensi kerran hairahtuessanihuomasin, mitenkä Cassianus kauhistui; toisella kerralla näin kyynelenkiiltävän hänen silmässään, ja hän kääntyi puoleeni kuiskaten: 'kavahdaitseäsi, poikaseni; tarkat korvat kuuntelevat sinua.'"

"Kuinka, onko Cassianus sitten kristitty?" keskeytti äiti puhujan."Valitsin tämän koulun sinua varten, koska sitä kaikissa suhteissapidettiin paraimpana, ja nyt vasta kiitän oikein Jumalaa tästävalinnasta. Näinä pelon ja kauhun aikoina elämme todellakin kuinmuukalaiset omassa maassamme ja tunnemme tuskin lähimpiä veljiämme jauskolaisiamme. Mutta sanos, poikani, oliko opettajasi pelko sittenaiheutettu?"

"Pelkäänpä, että oli", vastasi Pankratius. "Minulta ei jäänythuomaamatta, että kun muut koulutoverini, jotka nähtävästi eivät olleetsananvaihdostani huomanneet, ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä,Corvinus katseli minua synkästi ja puri huultansa kiukusta".

"Kuka on se Corvinus, poikani, ja mistä johtuu hänen vihansa?" kysyi
Lucina.

"Hän on vanhin ja väkevin, mutta myöskin tyhmin oppilas koko koulussa.Mutta sehän ei ole hänen syynsä. Miksi hän minua kohtaan on niinnurjamielinen, sitä en tiedä".

"Onko hän myös sanonut tai tehnyt sinulle jotakin?" kysyi vielä äiti.

"On, ja se oli juuri syynä viipymiseeni. Kotimatkalla puhutteli hänminua äkäisesti toverieni kuullen. 'Kuules, Pankratius', aloitti hän,'luullakseni on tämä viimeinen kerta, kuin olemme yhdessä täällä?Minulla on vielä eräs vyyhti selviteltävänä sinun kanssasi. Sinua onhuvittanut antaa minun ja muitten, jotka olemme sinua paremmat, tunteaetevämmyyttäsi koulussa; niinpä sinä tänäänkin, lukiessasi pöyhkeilevääpuhettasi, katsoit halveksivasti minuun, mutta tiedä, että minä olenkuullut suustasi sanoja, joita varmaan tulet katumaan. Että isäni onkaupungin prefekti, sen tiedät; ota siis myös korviisi, että jotakin ontekeillä, mikä koskee sinua hyvin läheltä. Ennenkuin eroamme, täytyyminun ratkaista riitamme sinun kanssasi. Jos todellakin olet se, mitänimesi [Pankratius merkitsee: yli muitten voimallinen] merkitsee,niin osoita sitä miehekkäämmässä taistelussa kuin rihvelillä jakirjoitustaululla. Käy painisille kanssani tai otelkaamme miekkakintaatkädessä. Minä palan halusta saada nöyrryttää sinut niiden edessä, jotkaovat nähneet uhkamielisyytesi'".

Yhä yltyvällä levottomuudella oli äiti kuunnellut kertomusta jakuiskasi tuskin kuultavasti: "Ja sinun vastauksesi, poikani?"

"Minä vastasin tyynesti, että siinä hän pettyi; minä en tietääksenikoskaan ollut tehnyt mitään, mikä saattoi loukata häntä tai ketäänkoulutovereistani; minun ei koskaan ollut juolahtanut päähäni esiytyämuita etevämpänä. Lisäksi muistutin Corvinusta, että aina olinkieltäytynyt antautumasta taisteluihin ja riitoihin. Sillä aikaa olivatmuut toverit kerääntyneet piiriin ympärillämme ja olivat nähtävästiiloissaan, kun toivoivat pian näkevänsä verisen näytelmän. Mutta kunminun aikomukseni sittenkin oli rauhallisesti poistua, astui Corvinuseteeni, tulipunaisena vihasta ja — — —". Tässä keskeytti kertojapuheensa äkisti ja jatkoi hetkisen kuluttua vapisevalla äänellä jakyynelten viljavina juostessa: "Minä en saata jatkaa, minä en tahdokertoa mitä sitten seurasi".

"Jumalan ja rakkauden tähden, jonka olet isävainajallesi velkaa, äläsalaa mitään minulta", muistutti huolestunut äiti, pannen kätensäkiihtyneen pojan pään päälle. "En saa minkäänlaista rauhaa, ennenkuinolen kuullut kaikki. Mitä Corvinus sitten sanoi tai teki?"

Toinnuttuaan hiukan Pankratius jatkoi:

"'Ei niin!' oli hänen vastauksensa, 'sillä tavalla et tästä heltiä,sinä aasinkallon pelkurimainen kumartaja! Se ei sinua auta yhtään, ettäolet salannut asuntopaikkasi meiltä — kyllä me siitä selvän otamme.Siksi aikaa olkoon tämä sinulle vakuudeksi varmasta aikomuksestanikostaa sinulle'. Niin sanoen iski hän minua niin kovasti kasvoihin,että kellahdin maahan tovereitten hurjasti riemuitessa. Oi, kuinkasinä hetkenä tunsin veren kuohuvan suonissani. Sydämeni oli aivan kuinpakahtumaisillaan, ja pilkallinen ääni oli kuiskaavinaan korvaani:'pelkuri raukka!' Tunsin tosin itseni kyllin väkeväksi tarttuaksenituon jumalattoman hyökkääjän kurkkuun ja paiskatakseni hänethuohottavana maahan; jo olin kuulevinani äänekkäät hyväksymishuudot,joilla voittoani tervehdittiin. Se oli kovin taistelu, mikä minullaon ollut elämässäni; eivät koskaan liha ja veri ole olleet niinvoimalliset minussa. Oi, ettenpä koskaan enää sillä tavoin tuntisiniiden hirvittävää valtaa!"

"Ja mitä teit sinä, poikani?" kysyi vapiseva äiti tukehutetulla äänellä.

"Jumala antoi minulle voimaa voittaakseni. Sieluni silmän eteenastui tuo pyhä, kaikki kärsinyt, jota hurjain vihamiestensä keskelläylimmäisen papin palatsissa rääkättiin, pilkattiin ja herjattiin, jokalempeästi ja kärsivällisesti salli heidän lyödä itseään kasvoihin,tuo pyhä, jonka ensimäinen sana ristillä oli rukous vihollistensapuolesta. Kuinka koston ajatuksilla enää olisi voinut olla sijaasydämessäni, muistellessani tätä pyhää kiusatun kuvaa! Tarjosin siiskäteni Corvinukselle ja sanoin: 'Antakoon Jumala sinulle anteeksi,niinkuin minä kaikesta sydämestäni annan, ja siunatkoon Hän runsaastisinua!' Juuri samana hetkenä näyttäytyi Cassianus, joka siihen astikauempaa oli katsellut kohtausta, ja toverini hajautuivat nopeasti.Hartaasti pyydettyäni, lupasi Cassianus, ettei hän rankaise Corvinusta.Ja nyt, rakas äiti", kuiskasi poika, nojaten päätänsä äidin syliin,"etkö sinäkin usko, että saatan sanoa tätä onnelliseksi päiväksi?"

Tämän keskustelun aikana oli päivä nopeasti kulunut loppuun. Vanhanaispalvelija astui hiljaa sisään, sytytti lamput marmori-,japronssikandelaabreissa ja poistui sitten yhtä äänettömästi. Kirkas valoosui äitiin ja poikaan. Molemmat olivat hetken aikaa juhlallisestiääneti. Lucina oli vastannut pojan kysymykseen vain painamallasuutelon hänen hehkuvalle otsalleen. Hänen sydämensä oli ylentäynnä. Se, mikä sai hänen sydämensä heltymään, ei ollut ainoastaanhellää äidinrakkautta, vaan silmäili hän jonkinlaisella iloisellaäidin-ylpeydelläkin ainoata, rakastettua lastaan. Ja kukahan voisimoittia häntä siitä, eritoten tänä hetkenä, moisten tuttavallistenilmoitusten jälkeen! Tahi oliko ehkä jalolla Lucinalla vähempi oikeussiihen kuin Grakkhojen äidillä, kun tämä oikeutetulla äidin-ylpeydellämuinoin osoitti hämmästyneille roomalaisille poikiaan, nimittäen heitäainoaksi ja suurimmaksi aarteekseen! — — —

Mutta vielä on jotakin, mikä järkyttää jalon Lucinan mieltä. Pojantaistelussa ja voitossa näkee hän todistuksen vuosia kestäneidenrukoustensa täyttymisestä. Niinkuin hän pojan syntymisestä astioli pyhittänyt hänet Herralle, niin oli hän myöskin hartaastirukoillut, aina siitä asti kuin hänen puolisonsa, jalo Qvintus, olivahvistanut uskonsa marttyrikuolemallaan ja jättänyt itkevän leskenyksin kasvattamaan lasta, että kuolemaan saakka uskollisen isänhenki kahta runsaammassa määrässä lepäisi pojan päällä. Ja eikö hänpäivän tapahtumissa nähnyt alkua palavan toivomuksensa ja rukoustensatäyttymiseen? Eikö hän juuri tänä hetkenä ollut autuaallisten jasamalla tuskallisinten aavistusten valtaamana? Eikö hänen sielunsakinsilmän edessä tuo sankaripoikansa esiytynyt marttyrinä saman uskonpuolesta, jonka tähden hänen urhoollinen isänsä oli taistellut jamennyt kuolemaan?

Miekkana kaiketi hänen

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 26
Comments (0)
Free online library ideabooks.net