» » Barbro Bertingin tyttövuodet

Barbro Bertingin tyttövuodet

Barbro Bertingin tyttövuodet
Category:
Title: Barbro Bertingin tyttövuodet
Release Date: 2018-10-24
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 62
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 12

The Project Gutenberg EBook of Barbro Bertingin tyttövuodet, byElisabeth Kuylenstierna-Wenster

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Barbro Bertingin tyttövuodet

Author: Elisabeth Kuylenstierna-Wenster

Translator: Rob. A. Seppänen

Release Date: October 24, 2018 [EBook #58156]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK BARBRO BERTINGIN TYTTÖVUODET ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

BARBRO BERTINGIN TYTTÖVUODET

Kirj.

Elisabeth Kuylenstierna-Wenster

Suomentanut

Rob. A. Seppänen

Tyttäreni kirjasto 3.

Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,1919.

I.

BARBRON PÄIVÄKIRJA.

Lienee aivan luonnollista, että pieni, yksinäinen tyttölapsi, jokaviettää aikaansa korkeilla tuntureilla ja tuntee itsensä siellävieraaksi, hankkii itselleen päiväkirjan rupatellakseen sen parissa,mutta tuskinpa sellainen kirja huvittanee ketään muuta kuin tyttölapsenomaa äitiä.

Barbro Bertingin päiväkirjaa, jota oli verraten säännöllisesti pidettyniinä kahtena vuonna, mitkä hän oli viettänyt tunturiseudulla, eikuitenkaan voinut antaa äidin käsiin. Aikoja sitten olivat näetBertingin neljä tyttöä kadottaneet kauniin, iloisen äitinsä, jatukkukauppias Berting oli tosin hyvä isä, mutta ei ollenkaan käsittänytharhailevia tyttömäisiä ajatuksia ja mielialoja.

Kun hänen Barbronsa keskenkasvuisena äkkiä muuttui sairaalloiseksi jahermostuneeksi ja häiritsi varakasta, vanhaa kauppahuonetta oikukkaillamielijohteillaan, itkunpuuskillaan tai hillittömillä ilonilmauksillaan,päätti isä aivan tyynesti, että tytön oli saatava järkiperäistä hoitoatullakseen "oikeaksi ihmiseksi". Kotilääkäri ja hän tulivat sellaiseenjohtopäätökseen, ettei Barbro siedä koulutyötä eikä luultavastimyöskään kotikaupungin kosteaa, sumuista ilmaa. Hänet oli lähetettävätunturiseudulle. Tukkukauppias sai hänet sijoitetuksi erääseenpappilaan lähelle Norjan rajaa hyvin sivistyneeseen papinperheeseen.Rouvan sisar, keski-ikäinen filosofian kandidaatti, oleskeli myöstässä hiljaisessa kodissa. Hänen ja papin oli määrä opettaa Barbrollekouluaineita, ja rouva otti — liian harkitsemattomasti kyllä —neuvoakseen nuorelle tytölle talousaskareita. Jos hän olisi paremmintuntenut ruskeakiharaisen pikkuvieraansa, niin hän olisi oivaltanut,ettei hänen kärsivällisyytensä riitä likikään perehdyttämäänBarbroa käytännöllisiin toimiin, niin säveän hyväntahtoinen jalauhkealuontoinen kuin hän olikin.

Neiti Winterin ja pastorin ei myöskään kannattanut kehua nuorenoppilaan edistymistä erikoisen loistavaksi, mutta se ainakin olivarmaa, että tyttö tervehtyi ja voimistui ylängön puhtaassa, raikkaassailmassa. Barbro nautti hiihtoretkistä, luistelumatkoista, mäenlaskustaja lumisodasta. Papinperhe ei ottanut osaa näihin huvitteluihin, muttaBarbro sai olla Lailan ja Silokin kanssa, jotka olivat kansanopistonkäyneitä lappalaisperheen lapsia ja joiden vanhemmat olivat luopuneetpaimentolaiselämästä ja asettuneet asumaan omaan, komeasti rakennettuuntaloonsa keskelle kirkonkylää. Kokonaista kaksi vuotta sai Barbroolla täällä levossa ja hiljaisuudessa. Hänen tulinen, vilkasmielikuvituksensa ei saanut täältä paljoa askartelun aihetta. Luontooli liian suuri ja mahtava, jotta siihen olisi voinut syventyä. Hänkertoi usein päiväkirjalleen, että tunturit peloittivat häntä. Neolivat kuin portittomia muureja, joiden yli hän ei koskaan päässyt.Niin paljon kuin hän yrittelikin kavuta, ei hän kuitenkaan ollutpäässyt korkeimmalle laelle.

Barbro oli ennen, "asuessaan ihmisten ilmoilla", kuten oli tapanasanoa, aikonut ruveta kirjailijaksi, mutta kirjallisten lahjojen jäljetnäkyivät täällä erämaassa hautautuneen kinoksiin. Jokunen pieni,lapsellinen runonpätkä tahi kömpelö luonnonkuvaus sai kyllä sijansapäiväkirjassa, mutta palava halu kirjoittaa kirjoja sammui hiljalleenyksitoikkoisuudessa.

Tukkukauppias Berting, joka hyvin mielellään tahtoi tytöstäänsamanlaista kuin muista siskoista ja joka ei sietänyt kesyttömänlinnun siipien räpytystä, oli erittäin tyytyväinen, kun pastoriilmoitti hänelle, että Barbron huimuus oli talttunut. Hän saattoikyllä hihkaista ilosta vähän liikaa, kun posti saapui tahi kun aurinkonousi vuoren takaa tahi kun villijoutsenet joikuivat lammella, muttamuuten ei häntä ollut työläs hoitaa. Toisinaan kyllä sattui, että hännäytti alakuloiselta ja levottomalta, mutta sehän oli tavallista häneniässään. Se oli vain jonkunlaista mielen kasvukivistystä. Jahka hänvielä vaurastui ruumiin ja sielun puolesta, niin tukkukauppias sainähdä hänen seuraavan sisariensa esimerkkiä ja kasvavan kelpo naiseksi.

Sehän kuulosti koko lupaavalta, ja kun tuntureilta saapuvat tiedotedelleenkin olivat suotuisia, niin päätettiin, että Barbro sai palatakotiin siksi päiväksi, jolloin hän täytti seitsemäntoista vuotta.

Ulla-täti, joka uutterasti hoiti Bertingin taloutta, iloitsi kylläkintyhmästi luullessaan saavansa veljentyttärestään talousapulaisen. Eiainoastakaan tyttärestä ollut hänelle apua ollut, sen jälkeen kuinBirgit oli mennyt naimisiin Bengt Malmin kanssa ja Elsa lähtenytLundiin lukemaan lääkäriksi. Aina, tytöistä nuorin, kävi vielä kouluaeikä hänestä muutenkaan ollut varaa toivoa talousihmistä. Hänellä oliaina ollut selvillä elämäntehtävänsä. Se oli isän iso konttori.

Mutta Barbrolla — hänellä ei ollut ainoatakaan suunnitelmaa — eimitään viitoitettua uraa. Häntä voi täti käyttää; tosin hän oli ollutmahdottomampi kuin kaikki muut kolme yhteensä, mutta nyt hän oli kaioppinut hillitsemään höynäilyään ja konstejaan.

Ei ollut tapahtunut kertaakaan, ettei viisas ja hyvin harkittu tekoolisi tuottanut talolle hyötyä, niinkuin oli tarkoitettu. Ulla-tätiluottikin täydellisesti veljensä tarkkanäköisyyteen kaikissa suhteissa.

Kun Barbro oli lukenut kirjeen, joka lupasi hänet kotiinsyntymäpäiväksi, alkoi hänen sydämensä sykkiä rajusti ja veri kohistasuonissa kuin kevätpuro.

"Hurraa! Hurraa! Hurraa! Minä pääsen kotiin!" huusi hän, niin että kokotalo kajahteli, mutta ei kukaan juossut ottamaan osaa hänen riemuunsaenemmän kuin hillitsemään hänen ryöppyävää mielenpurkaustansakaan.

Pastori oli kylällä kastematkalla. Neiti Winter oli mennyt kasvejakeräämään. Ja papinrouva ei suinkaan päästänyt käsistään kauhaa, jollahän syvämietteisesi hämmenteli pataa, lähteäkseen suin päin katsomaan,mikä ilo oli yllättänyt Barbron.

"Hurraa! Hurraa!" kuuli hän yhä lähempää ja samalla vuoroin juoksevia,vuoroin hyppiviä askeleita pitkin epätasaisia, kuoppaisia lattioita,joiden poikki tilkkumatot kulkivat kuin mitkäkin suoportaat.

Äkkiä syntyi taas hiljaisuus. Kepeät askelet suuntautuivat toisaalle.

Barbro oivalsi heti menettelevänsä sopimattomasti kilttejä Granlundejakohtaan, jos hyökkäisi heidän kimppuunsa tuo ihana ilosanoma kädessä.Silloin he luulevat, että hän on viihtynyt kauhean huonosti. Ja niinhänei asian laita oikeastaan ollut. Hän oli vähitellen oppinut pitämäänsekä metsistä että lakkasoista, tunturilakeuksista ja kimaltelevista,tummista vesistä, mutta täysin kotiutua hän ei voisi milloinkaan tähänsyvään yksinäisyyteen — eikä myöskään pappilan puutteellisiin oloihin.

Hän oli katkerasti kaivannut kaunista tornihuonettaan, kun vertasi sitäsiihen matalaan, vetoisaan ja ahtaaseen päätykamariin, jossa hän täälläasui. Paitsi kehnoa rautasänkyä, pakkalaatikosta kyhättyä pesutelinettäja ruskeaa piironkia oli huoneessa pieni kivikova sohva, pari puutuoliaja kaksilaatikkoinen pöytä. Ikkunan neljä lasiruutua oli aikojen ahavapurrut vihreänkarvaisiksi. Uutimet riippuivat tynkämäisinä ja koviksitärkättyinä niukoissa laskoksissa kahden puolen ikkunanpieliä, joihinne olivat sidotut punaisilla villanauhoilla.

Näköala oli suurenmoisen kaunis ja laaja. Silmä näki peninkulmienpäähän yli järvien ja viljeltyjen maiden, kuten Barbrosta tuntui, muttalopulta kimmosi katse takaisin, sillä kauimpana yleni alaston, ikävännäköinen tunturi, joka sulki näköalan.

Tänään Barbro ei ajatellut tunturia eikä hän katsellut alaslaaksoonkaan, missä niittyvilla kimalteli ja karvaiset, mustat jäkäläthiiviskelivät pitkin maanpintaa kuin mitkäkin parrakkaat pikku tontut,jotka tavoittelevat toisiaan kiinni.

Hän katseli kirjettä säteilevin kasvoin. Näin isä kirjoitti:

Rakas tyttöni.

Nyt kai olet terve ja reipas, niin että siedät tätä meikäläistäkin ilmaa? On jo aika, että saamme Babimme kotiin. Täti ja siskot ovat myös sitä mieltä, että olet jo kauan ollut poissa.

Minä en mitenkään ehdi tulla hakemaan sinua; olethan nyt jo niin iso, että tulet toimeen omin neuvoin, luulemma. Kun enää on vain muutamia viikkoja jäljellä siihen, kun Bertingin tyttö n:o 3 täyttää seitsemäntoista vuotta, ja mainittua henkilöä odotetaan perhepiirissä nimenomaan tuoksi päiväksi kotiin, niin saat laittautua matkalle mahdollisimman pian.

Rakas lapseni, me iloitsemme sydämestämme saadessamme toivottaa sinut tervetulleeksi luoksemme — ei enää loruilevana koulutytön hupakkona, jonka päässä pyörii kaikenlaisia hassuja haaveita, vaan järkevänä, hauskana neitona, joka ei kujeile.

Ulla-täti lähettää sinulle terveisiä ja sanoo, että hän toivoo saavansa sinusta sekä hyötyä että huvia, ja Aina — meidän entisen ravakka "Pojumme" — lupaa rutistaa sinut kuoliaaksi, niin että saat olla varuillasi. Niin, Poju on tosiaankin ahkeruuden, hyvän käytöksen ja iloisen reippauden loistava esimerkki. Ajattelehan, kuinka hän on kasvanut — hipuu jo melkein pappansa pään yläpuolelle.

En ehdi kirjoittaa enempää. Eihän minulla enää muuta sanomista olekaan, kuin että ilmoitan asian yht'aikaa pastorillekin ja lähetän matkarahat sekä odotan sinua päivänä, jonka itse saat mahdollisimman pian määrätä.

Uskollinen isäsi August Fr. Berting.

Taannoin Barbro oli vain pikimmältään lukaissut kirjeen ja tuntenutsuurta riemua. Nyt hän pyyhkäisi sitä miettivästi kädellään, ja hänenkasvojensa ilme vaihtui. Punaisen suun ympärille nousi väreitä, muttaniitä ei nostattanut itku, vaan jokin kiihkeän levottomasti kyseleväodotus.

Isä ei ollut maininnut sanallakaan, että häntä ikävöitiin, vaikkasellainen lie tarkoitus ollut. Isä lausui ajatuksensa aina lyhyestija kuivahkosti. Ulla-täti tarvitsi hänet talouteen, se oli kaikkeamuuta kuin houkuttelevaa, ja sellaiseen touhuun hän ei kyennyt hivenenvertaa. Hän tulee ehkä liikuskelemaan kotonaan jokseenkin samallatavalla kuin täälläkin puuttumatta mihinkään, mitä muut tahtovat hänentekevän. Oli hirveää olla niin kykenemätön ja — hän oli myös haluton.

Tämä itsetunnustus sai hänet alakuloiseksi ja hän huokasi raskaasti.Monen monta kertaa hän oli vertaillut itseään siskoihinsa ja huomannut,kuinka paljoa paremmin nämä suoriutuivat kaikesta.

Birgit oli mainion sievä nuori rouva, jolla oli maailman suloisinpikku typykkä, jota hän hoiti mallikelpoisesti. Ja hän oli niin eteväperheenemäntä, että Ulla-tätikin ylisti häntä maasta taivaaseen.

Elsa suoritti tutkintonsa aina parhailla arvolauseilla, ja toveritpitivät häntä sekä velvollisuuksien täyttämisen että rattoisuudenesikuvana. Einar-serkku ja hän olivat kuin parivaljakko; he pysyivätaina yhdessä ja vetivät tasaväkisesti.

Ja Aina, kaikkien suosikki, varsinkin isän — hänhän oliluokkansa paras eikä väsynyt milloinkaan. Hän otti osaa kaikkiinurheilukilpailuihin, ja myötäänsä oli sanomalehdessä, että"urheilumaailmassa hyvin suosittu neiti Aina Berting, vaikka onkinnuorin kilpailijoista, voitti ensimmäisen palkinnon".

Hänellä oli kaikenkokoisia pokaaleja ja mitaleja, mutta Pojunmieleenkään ei johtunut ylpeillä voitonmerkeistään, hän oli vaintyytyväinen. Ja selvää oli, että voitot merkittiin kirjaan. Bertingnuorempi oli synnynnäinen numeroihminen.

No, siihenkö ilo loppuikin? Niinkö pian kupla puhkesikin, Babi hupakko?Hän veti otsansa ryppyyn, painoi kyynärpäänsä pöytää vasten ja rupesipunomaan hiuksiaan sormiensa välissä. Hänen käsiensä oli uskomattomanvaikea pysyä alallaan. Ne pelailivat tuhansin eri tavoin, milloinhaparoivat hiuksia, milloin sormeilivat toisiaan, milloin hyppivät tailaahustivat pöydällä, milloin hypistelivät hametta, milloin liehuivatilmassa.

Hän ajatteli kulmat kurtussa ja huulet puoliavoimina. Isän kirja oliäkkiä vienyt hänet lähemmä kotia, joka viime vuosina oli hänestätoisinaan tuntunut omituisen kaukaiselta. Mutta nyt hän pääsee takaisinomaan rakkaaseen huoneeseensa. Hän tapaa kotikaupungin kaduillatuttavia, saa kutsuja päivällisille ja tanssiaisiin, kuten aikaihmisetainakin, ja sitten luultavasti menee kihloihin ja naimisiin, josilmestyy joku, joka hänestä huolii.

Hän saa olla yhdessä muutamien luokkatoveriensa kanssa ja elvyttäävanhoja koulumuistoja. Harriet Lindvall ja Gudrun Wilkens jatkavatlukujaan ja suorittavat ylioppilastutkinnon. Toiset olivat päässeetkoulusta viime keväänä.

Mutta se, jonka tapaaminen tuotti Barbrolle suurinta iloa, oliSonja Thomas, hänen kouluaikansa paras ystävätär. Nyt, sen jälkeenkuin Barbrosta oli tullut tunturihiiri (Sonjan antama nimitys),he olivat vieraantuneet toisistaan koko lailla. Alussa he olivatkirjoitelleet ahkeraan, mutta kun Barbro ei osannut kertoa muusta kuintunturiluonnosta ja yksitoikkoisista päivistä, ajatteli Sonja olevanturhaa kuvailla kaikkia tanssiaisia ja pitoja, joissa hän kävi. Hänoli viettänyt koko kesän tanskalaisessa kylpylaitoksessa ja lähettänytsieltä vain silloin tällöin jonkun maisemakortin, mutta Barbro eiepäillyt hetkeäkään, että he tulevat entiselleen, kunhan vain pääsevätoikein rupattelemaan — ja nauramaan! Hän kuuli aivan selvästi Sonjanheleän, tarttuvan naurun. Sitä ei kukaan jaksanut vastustaa. Rakas,vallaton, ihastuttava Sonja, kuinka rajattoman hauskaa on saada taaskävellä hänen kanssaan käsikoukussa!

Barbro loisti riemusta tätä ajatellessaan, ja ilo läikähdytti häntäniin valtavasti, että hänen täytyi pyrähtää ulos luonnon helmaan.Taivas oli kuulakan sininen, valoa säteilevä ilma oli oikein kesäisenlämmin, vaikka jo oli elokuun loppu. Pienellä piha-aukealla lojualekotteli valkea lappalaiskoira.

Parilla harppauksella Barbro pääsi ystävänsä Vahdin viereen. Häntarttui koiran etukäpäliin, nosti sen pystyyn takajaloilleen ja rupesitanssimaan haukkuvan kavaljeerinsa kanssa rallattaen:

    "Minä lähden kotihini, pois, pois, pois!
    Minä lähden kotihini, pois, pois, pois,
    ihan minä ilohoni halkeen!"

Tulipa vihdoin rouva Granlund eteisen kuistille ja kysyi verkkaisenlaulavalla äänellään:

"Mitä meteliä tämä on, Barbro? Hiljaa, Vahti!"

"Anteeksi, Sara-täti! Kiitos musiikista, Vahti! Ja nyt suu kiinni,haukkuseni. Käyppä taas paistattamaan päivää."

Barbro kiepsautti kullanruskean hiuskiemuran otsaltaan ja juoksipapinrouvan luo.

"Sinä olet aivan resuisen näköinen, Barbro, ja hirveän muistamatonolet myöskin, rakas ystävä. Sanoinhan sinulle, että sinun on tultavakeittiöön oppimaan keittämään helppotekoista porkkanahilloketta, muttaolen saanut odottaa turhaan. Jos tahtoo jotakin saada aikaan tässämaailmassa, hyvä lapsi, niin on oltava huolellinen ja säntillinen."

Kun Sara-täti pani puhekoneensa käyntiin, niin syntyi siitä aikamoinenmoraalisaarna, kuten Barbro nimitti noita joka päivä uudistuviakehoituksia, joiden teho, paha kyllä, oli vallan vähäinen. KyllähänBarbro tarjoutui toisinaan sekä puutarhatöihin että talousaskareihin,mutta Sara-täti ei voinut milloinkaan luottaa häneen, sillä keskenkaiken hän saattoi kiintyä lukemaan jotakin kirjaa tahi takertuajohonkuhun muuhun papinrouvan mielestä aivan joutavaan hommaan niinkovasti, että jätti työnsä sikseen. Hän koetti kuitenkin näyttäähyvin katuvaiselta ja taipuvaiselta korjaamaan laiminlyöntinsä, jasentähden tuntui rouva Granlundista varsin ihmeelliseltä, kun hän saivastaukseksi:

"Sara-täti, porkkanahilloke saa minusta nähden olla niine hyvineen.Minä

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 12
Comments (0)
Free online library ideabooks.net