» » Elämäni

Elämäni

Elämäni
Category:
Title: Elämäni
Release Date: 2018-11-12
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 45
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 36

The Project Gutenberg EBook of Elämäni, by Paul von Hindenburg

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Elämäni

Author: Paul von Hindenburg

Release Date: November 12, 2018 [EBook #58278]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄNI ***

Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄNI

Kirj.

Sotamarsalkka von Hindenburg

Tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1920.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa.

Sodan ja rauhan vuodet ennen 1914.
  Nuoruuteni.
  Preussin ja Saksan suuruustaistelussa.
  Rauhantyössä.
  Lepoon siirtyminen.

Toinen osa.

Sodankäynti idässä.
  Taistelu Itä-Preussistä.
  Puolan-sotaretki.
  1915.
  Sotavuosi 1916 elokuun loppuun.

Kolmas osa.

Ylimpään armeijan johtoon astumisesta Venäjän murskautumiseen.
  Kutsu ylimpään armeijanjohtoon.
  Elämä suuressa päämajassa.
  Sotatapaukset vuoden 1916 loppuun.
  Suhteeni valtiollisiin kysymyksiin.
  Valmistuksia tulevan sotavuoden varalle.
  Vihollisten rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla.
  Vihollishyökkäysten jatkuminen v:n 1917 jälkipuoliskolla.
  Katsaus kansojen ja valtioiden sisäisiin oloihin lopulla vuotta 1917.

Neljäs osa.

Ratkaisutaistelu lännessä.
  Kysymys hyökkäyksestä länsirintamalla.
  Kolme hyökkäystaisteluamme.
  Hyökkäys epäonnistuu.

Viides osa.

Yli voimain.
  Puolustukseen syöstynä.
  Liittolaistemme kamppailu.
  Loppua kohti.
  Eroni.
  Loppusanat.

ENSIMMÄINEN OSA

SODAN JA RAUHAN VUODET ENNEN 1914

NUORUUTENI.

Eräänä kevätiltana vuonna 1859 lausuin 11-vuotiaana poikana isällenijäähyväiset kadettikoulun ristikkoportilla Schlesian Wahlstattissa.Samalla kuin hyvästelin isäni, erosin koko entisestä elämästäni. Nämätunteet saivat kyyneleet hiipimään silmiini. Näin niiden putoavan'asetakilleni'. "Tässä puvussa en saa olla heikko enkä itkeä", iskimieleeni; karkoitin mielestäni lapsen surut ja yhdyin, vaikk'en aivanpelotta, uusien toverieni pariin.

Sotilaaksi rupeaminen ei edellyttänyt minussa mitään päätöstä, se oliitsestään selvä asia. Aina kun lasten leikeissä tai ajatuksissani olinvalinnut toimialan, se oli ollut sotilaan ura. Jo vanhastaan sukummeoli asein palvellut kuningasta ja isänmaata.

Sukumme, "Beneckendorffit", on kotoisin Altmarkista, missä setodistettavasti esiintyy ensi kerran vuonna 1280. Sieltä se ajanvirtausta noudattaen siirtyi Neumarkin kautta Preussiin. Monet nimeniedustajat olivat siellä jo Saksalaisen ritarikunnan riveissäritariveljinä tai "sotakesteinä" taistelleet pakanoita ja puolalaisiavastaan. Myöhemmin tulivat suhteemme itään vielä likeisemmiksi, kunolimme hankkineet siellä maaomaisuutta. Sen sijaan irtauduimme yhäenemmän Markista ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa nämä suhteetkokonaan lakkasivat.

Nimi "Hindenburg" liittyi vasta vuonna 1789 meidän nimeemme.Neumarkilaisena aikanamme olimme avioliittojen johdosta joutuneet tämänsuvun kanssa yhteyteen. Myöskin "von Tettenbornin" rykmentissäpalvelleen, Itä-Preussin Heiligenbeilissä asuneen isoisän isänisoäitikin oli Hindenburgeja. Hänen naimaton veljensä, joka oliviimeksi taistellut everstinä Fredrik Suuren sodissa, määräsitestamentissaan molemmat maatilansa sisarensa pojanpojalle silläehdolla, että molemmat nimet yhdistettäisiin. Nämä maatilat, Neudeck jaLimbsee, olivat Rosenbergin piirissä, joka jo itäpreussilaisen perinnönkeralla joutui Brandenburgille, vaikka se myöhemmin liitettiinLänsi-Preussiin. Kuningas Fredrik Wilhelm II suostui nimienyhdistämiseen ja siitä pitäen käytetään kaksoisnimeä lyhennettäessä"Hindenburg" nimeä.

Heiligenbeilin tilukset myytiin tämän perinnön johdosta.Välttämättömyyden pakosta oli Limbseekin vapaussotain jälkeen myytävä.Mutta Neudeck on vielä tänä päivänäkin sukumme hallussa; se kuuluulähinnä vanhimman veljen leskelle; tämä veljeni oli vähän vaille kaksivuotta minua nuorempi, joten elämänvaiheemme kulkivat uskollisessarakkaudessa rinnakkain. Hänkin rupesi kadetiksi ja sai upseerinapalvella kuningastaan monet vuodet sodassa ja rauhan oloissa.

Lapsuuteni aikana asuivat isoisäni ja isoäitini Neudeckissä. Nyt helepäävät, samoin kuin vanhempanikin ja monet muut minun nimelliseni,sikäläisessä hautausmaassa. Melkein joka vuosi kävimme isovanhempaimmeluona kesävieraina, alussa vielä vaivalloisia postivaunumatkoja tehden.Isoisäni oli vuoteen 1801 saakka palvellut "von Langennin" rykmentissäja minuun teki syvän vaikutuksen hänen kertomuksensa siitä, kuinkahän talvella 1806/7 oli läheisessä Finckensteinin linnassamaakuntaneuvoksena pyytänyt Napoleon I:ltä vapautusta pakkoverojensuorituksesta, mutta saanut pyyntöönsä kylmän kiellon. Sain myöskuulla, kuinka ranskalaiset olivat marssineet Neudeckin kautta jasiellä majailleet. Ja enoni von der Groeben, joka asui Passargenvarrella, kertoi sillä puolella vuonna 1807 tapahtuneista taisteluista.Venäläiset tunkeutuivat sillan poikki, mutta heidät työnnettiin jälleentakaisin. Muuan ranskalainen upseeri, joka miehineen puolusti kartanonpäärakennusta, sai eräässä sivustahuoneessa akkunasta tulleestaluodista surmansa. Vähällä olivat venäläiset jälleen v. 1914 päästätälle sillalle.

Isovanhempaini kuoltua muuttivat vanhempani v. 1863 Neudeckiin. Siitäpitäen olivat nämä meille niin tutut huoneet varsinainen kotimme.Täällä, missä ennen nuoruudessani niin mielelläni oleskelin, olenmyöhemminkin usein vaimoni ja lasteni keralla levännyt elämän työstä.

Näin tuli siis Neudeckistä kotini ja myös oman perheeni lujakeskipiste, johon koko sydämemme on juurtunut. Minne tehtävänilieneekin minut vienyt isänmaassamme Saksassa, aina olen pitänytitseäni vanhana preussilaisena.

Sotilaan lapsena synnyin Posenissa v. 1847. Isäni oli niihin aikoihinluutnanttina 18:nnessa jalkaväkirykmentissä. Äitini oli samaan aikaanPosenissa asuvan kenraalilääkäri Schwickartin tytär.

Vaatimattomissa oloissa elävän preussilaisen maaa-atelismiehen taiupseerin yksinkertainen, jotten sanoisi ankara elämä, jonkapääsisällyksenä oli työ ja velvollisuuden täyttäminen, antoiluonnollisesti meidän koko suvullemme leimansa. Isänikin eli näin ollenkokonaan virkatehtävissään. Mutta samalla häneltä kuitenkin ainaliikeni aikaa lasten kasvatukseen käsi kädessä äitini kanssa — minullaoli vielä kaksi nuorempaa veljeä ja sisar. Rakkaitten vanhempienisiveellisen syvä, vaikka samalla käytännöllistäkin elämää silmälläpitävä luonne ilmeni ulkonaisestikin täydellisen sopusoinnun muodossa.He täydensivät henkisesti toisiaan; äitini vakavaan, usein huoliintaipuvaan elämänkäsitykseen liittyi isäni levollisempi ajatustapa.Molempia yhdisti lämmin rakkaus meihin ja näin he sitten täydellisessäyksimielisyydessä vaikuttivat lastensa henkiseen ja siveelliseenkehitykseen. Vaikeata on sen vuoksi sanoa, kumpaa minun näin ollen onenemmästä kiittäminen ja mikä puoli on enemmän isän ansiota, mikä taasäidin. Molempien vanhempaini pyrkimyksenä oli antaa meille terve ruumisja tarmokas tahto elämän taipaleella kohtaavain velvollisuuksientäyttämiseen. Mutta he pyrkivät myös herättämällä ja kehittämälläinhimillisen tunteen hellempiä puolia antamaan meille parhaan, mitävanhemmat voivat antaa: luottamuksellisen uskon Herraan Jumalaan jarajattoman rakkauden isänmaahan ja siihen, mitä he pitivät tämänisänmaan voimallisimpana tukena, preussilaiseen kuninkuuteemme. Samallaisämme jo varhaisesta nuoruudesta alkaen opasti meidät elämäntodellisuuteen. Puutarhassa ja kävelyretkillä hän herätti meissärakkautta luontoon, näytti meille ympäristöä ja opetti meitä tuntemaanja arvostelemaan ihmisiä, heidän sisäistä olemustaan ja työtään.Puhuessani "meistä" tarkoitan itseni ohella lähinnä vanhempaa veljeäni.Hänen jälkeensä seuraavan sisareni kasvatus oli luonnollisesti enemmänäitini huolena, ja nuorin veljeni näki päivänvalon vasta vähää ennenkuin minusta tuli kadetti. Sotilaan kohtalona on vaeltaa ja tämäkohtalo vei vanhempani Posenista Kölniin, Graudenziin, Posenin Pinneen,Glogauhim ja Kottbusiin. Sitten isäni erosi ja asettui Neudeckiin.

Posenista on minulla niiltä ajoilta vähän muistoja. Äidinisäni kuolipian minun syntymiseni jälkeen. Hän oli v. 1813 Kulmin tappelussasotilaslääkärinä ansainnut sotilasnauhassa kannettavan rautaristinsiitä, että oli järjestänyt johtajansa menettäneen, horjuvaksi käyneenmaanpuolustuspataljoonan ja johtanut sen uudelleen eteenpäin.Isoäitimme täytyi myöhempinä vuosina kertoa meille vielä paljon"ranskalaisajasta", jonka hän oli nuorena tyttönä Posenissa nähnyt.Tarkkaan muistan vielä isovanhempaini iäkkään puutarhurin, joka olipalvellut 14 päivää Fredrik Suuren aikana. Näin minuun lapsena vieläsattui kuin viimeinen auringonsäde kunniakkaasta fredrikiläisestämenneisyydestä.

Puolan kapina oli vuonna 1848 levinnyt Poseninkin maakuntaan. Isäni olirykmenttinsä keralla marssinut tätä kapinaa kukistamaan. Vaintilapäisesti saivat puolalaiset kaupungin valtaansa. Kaikki talot olivalaistava heidän johtajansa Miroslawskin kaupunkiin-marssin kunniaksi.Äitini oli mahdotonta välttää tätä pakkoa. Hän meni erääseentakahuoneeseen ja lohdutti itseään, kehtoni ääressä istuen, silläajatuksella, että juuri tämä sama päivä, maaliskuun 22:nen, oli"Preussin prinssin" syntymäpäivä, joten hän sydämessään polttietuhuoneen akkunoissa tulia tämän kunniaksi. 23 vuotta myöhemmin olisilloin kätkyessä makaava lapsi Versaillesin peilisalissa läsnänäkemässä, kun Wilhelm I, entinen Preussin prinssi, julistettiinkeisariksi.

Kölnissä ja Graudenzissa oleskelimme vain lyhyen ajan. Kölnin ajaltaväikkyy mielessäni mahtavan, silloin vielä keskeneräisen tuomiokirkonkuva.

Pinnessä isäni silloisen tavan mukaan ylimääräisenä kapteenina komensineljä vuotta erästä maanpuolustusväen komppaniaa. Toimi ei vaatinutkovin paljoa työtä, minkä vuoksi hän juuri nuoren mieleni heräämisenaikana saattoi erikoisesti omistaa huomionsa meihin lapsiin. Hänalkoi pian opettaa minulle maantiedettä ja ranskaa, kun taaskoulunopettaja Kobelt, joka vielä tänä päivänä on kiitollisessamuistossani, opetti lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tähänaikaan palautuu maantieteen harrastukseni, jota isäni erittäinhavainnollisella ja mieltäkiinnittävällä opetuksellaan osasi herättää.Sydämeen vaikuttavalla tavalla antoi äitini minulle ensimmäisenuskonnonopetuksen.

Yhä enemmän kehittyi minussa noina vuosina tästä kasvatustavastavanhempiini suhde, joka tosin oli kokonaan ehdottoman arvovallanpohjalla, mutta joka samalla meissä lapsissa paljon enemmän tuntuirajattomalta luottamukselta kuin sokealta alistumiselta liian ankaranvallan alaisuuteen.

Pinne on pieni kaupunki, jonka vieressä on ritaritila. Tilan omistieräs rouva von Rappard, jonka kodissa paljon seurustelimme. Hän olilapseton, mutta sangen lapsirakas. Hänen veljensä herra von Massenbachasui lähellä Bialokoszin ritaritilalla. Tämän suuresta lapsilaumastasain useita rakkaita leikkitovereita. Pinnen muistot ovat aina pysyneetminussa sangen elävinä. Kävin siellä syysmyöhällä 1914 Posenista käsinja astuin liikutettuna pieneen vaatimattomaan taloon, jossa kerranolimme eläneet niin onnellista perhe-elämää. Tilan nykyinen omistaja onerään entisen leikkitoverini poika. Isä on jo mennyt ikuiseen lepoon.

Kadettikouluun lähtöni sattui Glogaun aikaan. Olin siellä sitä ennenkäynyt porvarikoulua ja evankeelista kimnaasia, kaksi vuotta kumpaakin.Mikäli olen kuullut, on minua Glogaussa ystävällisesti muistettu siten,että sikäläiseen asuntooni on kiinnitetty oleskeluani mieleen johtavataulu. Ilokseni saatoin käydä tässä kaupungissa ollessani läheisessäFraustadtissa komppanian päällikkönä.

Luodessani silmäyksen edellä esitettyyn aikaan voin varmaankin sanoa,että ensimmäinen kasvatukseni oli mitä terveimmillä perusteilla.Sanoessani jäähyväiset kodilleni tunsin sen vuoksi, että minulta jäisanomattoman paljon taakseni, mutta samalla tunsin, että minulle oliseuraavalle elämäntaipaleelle annettu sanomattoman paljon mukaan. Jakoko elämäni oli näin laita. Kauan sain iloita vanhempainihuolellisesta, uupumattomasta rakkaudesta, joka myöhemmin ulottuimyöskin perheeseeni. Äitini menetin, kun jo olin rykmentin komentaja;isäni poistui luotamme vähän ennen kuin minut kutsuttiin IV:narmeijaosaston komentajaksi.

Preussin kadettien keskuudessa elettiin siihen aikaan, voinee sanoa,tietoisesti ja tahallisesti karuun tapaan. Kouluopetuksen ohellakasvatus tarkoitti ruumiin ja tahdon tervettä kehitystä. Tarmoa javastuunalaisuuden tunnetta pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin tietoa.Tämänlaatuinen kasvatus ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan oli siinäeräänlaista voimaa. Yksilön tuli ja hän saattoi kehittää vapaastitervettä erikoisuuttaankin. Tässä kasvatuksessa oli jonkun verranyorkilaista henkeä, henkeä, jonka pintapuoliset arvostelijat niin useinovat väärin tulkinneet. Epäilemättä York oli itseään samoin kuinmuitakin kohtaan ankara sotamies ja kasvattaja, mutta hänpä myös vaatijokaiseen alaiseensa nähden vapaan itsenäisen toiminnan oikeutta javelvollisuutta, samoin kuin hän itse sovelsi kaikkiin tällaistaitsenäisyyttä. Yorkilainen henki ei sen vuoksi ole vain sotilaalliseenryhtiinsä, vaan vapauteensakin nähden ollut armeijamme kalleimpiapiirteitä.

Muiden koulujen humanistista opetusta kohtaan, mikäli sepääasiallisesti kohdistuu vanhoihin kieliin, en tunne suurtakaanymmärrystä. Näiden käytännöllinen hyöty elämässä jää minulleepäselväksi. Jos kuolleita kieliä arvostellaan päämäärän saavuttamistatarkoittavina, uhrataan minun mielestäni niille opetussuunnitelmassaaivan liian paljon aikaa ja voimia, ja erikoisopintoina ne kuuluvatmyöhempään ikään. Soisin, vaikkapa minua siitä hyvästä pidettäisiinkinkerettiläisenä, että näissä kouluissa elävät kielet, uudempi historia,saksa, maantiede ja voimistelu asetettaisiin enemmän etualaan latinanja kreikan kustannuksella. Täytyykö sen, mikä keskiajan pimeydessä oliainoa, mihin sivistys saattoi tarrautua kiinni, todella vielänykyaikanakin olla ensi sijalla? Emmekö sen jälkeen ankarillataisteluilla ja raskaalla työllä ole luoneet omaa historiaa, omaakirjallisuutta ja taidetta? Emmekö tarvitse paljon enemmän eläviä kuinkuolleita kieliä voidaksemme maailman riennoissa täyttää asemammeoikein.

Älköön yllä sanotusta suinkaan kuvastuko itse vanhan ajanhalveksimista. Sen historialla päinvastoin on jo varhaisestanuoruudestani saakka ollut minuun suuri viehätysvoima. Etupäässämieltäni kiinnittivät roomalaiset. Rooman valtakunnan historia tuntuiminusta valtavalta, melkein demoniselta. Tämä vaikutus vyöryimyöhemmällä iällä Roomassa käydessäni erittäin elävästi eteeni, jailmeni muun muassa siinä, että vanhan ikuisen kaupungin muistomerkitsiellä enemmän viehättivät minua kuin Italian renessanssin luomat.

Rooma, älytessään niin viisaasti kansallisten erikoisuuksien edut japuutteet ja suunnattomassa itsekkyydessään arvelematta käyttäessäänomaksi edukseen vaikka mitä keinoja niin ystävää kuin vihollistakinvastaan, taitavasti teeskennellessään siveellistä suuttumusta,kun viholliset lopulta maksoivat samalla mitalla, pannessaanviholliskansain kaikki intohimot ja heikkoudet palvelemaan omiaetujaan, kuten se teki varsinkin germaanilaisiin kansoihin nähden,hyötyen siitä enemmän kuin aseiden käytöstä, Rooma näki myöhempäinkokemusteni mukaan tarkan kuvansa ja lopullisen päämääränsäbrittiläisessä valtioviisaudessa, jonka onnistuu kehittää korkeimpaanhienostukseen ja yleiseen harhaanvientiin kaikki nämä diplomaattisentaidon puolet.

Miten vanhaa aikaa kunnioitinkin, nuoruuden sankarini etsin vain omastaheimostani. Avoimesti ja rehellisesti lausun julki käsitykseni, ettemmesaa olla niin yksipuolisia emmekä kiittämättömiä, että Alkibiadeen taiThemistokleen, tahi kaikenlaisten Catojen tai Fabiusten vuoksi aivansivuutamme ne monet, jotka oman isänmaamme historiassa ovatsuorittaneet vähintään yhtä tärkeän osan kuin nämä aikoinaan Kreikassaja Roomassa. Usein olen valitettavasti tässä suhteessa tehnytsurullisia huomioita keskustellessani saksalaisen nuorison kanssa, jokakaikesta opistaan huolimatta minusta on tehnyt hiukan maailmastasulkeutuneen vaikutuksen.

Tämmöiseltä maailmanvieronnalta varjelivat meitä kadettikoulussaopettajamme ja kasvattajamme ja vielä tänä päivänä kiitän heitä siitä.Tämä kiitos kohdistuu varsinkin erääseen silloiseen luutnanttiin vonWittichiin. Muuan sukulaiseni oli suositellut minua hänelle, kunsaavuin Wahlstattiin, ja erinomaisen ystävällisesti hän piti minustahuolta. Itse hän oli vain muutama vuosi ennen päässyt kadettikoulusta,minkä vuoksi hänen tunnemaailmansa oli aivan sama kuin meidänkin,ja siksi hän otti mielellään osaa leikkeihimmekin, etenkinlumipallo-sotiin talvella. Hän vaikutti kaikin puolin virkistävästi jaherättävästi, minkä lisäksi hänellä oli etevät opettajalahjat.V. 1859 hän opetti minulle alimmalla luokalla maantiedettä ja kuusivuotta myöhemmin malliluokalla Berliinissä kartoitusta, ja kunvuosien kuluttua tulin sota-akatemiaan, tapasin taas sielläkinyleisesikuntamajuri von Wittichin opettajana. Hän tutki jo luutnanttinasotahistoriaa ja esitti meille usein sunnuntaikävelyillämme, pieniäharjoituksia järjestämällä soveliaassa seudussa, havainnollisin kuvinniiden taisteluiden menoa, joita silloin, v. 1859, taisteltiinYlä-Italiassa, kuten Magentan ja Solferinon luona. Myöhemmin hänBerliinissä kehoitti minua, joka silloin vielä olin kadetti, ryhtymäänjo sotahistoriaakin tutkimaan, johtaen siten nuoruudenharrastukseniurille, joilla myöhemmin oli suuri merkitys kehitykseeni.Onhan sotahistoria korkeamman sotilaallisen johdon parasoppimestari. Kun minut myöhemmin siirrettiin yleisesikuntaan, kuuluieverstiluutnantti von Wittichkin siihen vielä toimien tärkeälläpaikalla, ja lopulta olimme vielä molemmat samaan aikaan komentaviakenraalejakin, armeijanosastojen johtajia siis. Sitä ei Wahlstattissapieni alaluokkalainen aavistanut, kun luutnantti von Wittichmaantieteentunnilla kaikessa ystävyydessä antoi hänelle viivoittimellakelpo läimäyksen siitä, että poika oli sekoittanut toisiinsaMontblancin ja Monte Rosan.

Kadettielämän kova koulu ei turmellut hilpeyttämme. Uskallan epäillä,onko reipas nuorekas vallattomuus, joka tietenkään toisinaan eivoinut olla yltymättä hurjaksi yltiöpäisyydeksi, missään muussaopetuslaitoksessa pyrkinyt niin ilmoille kuin meidän kadettien kesken.Opettajamme osoittautuivat enimmäkseen ymmärtäviksi, lempeiksituomareiksi.

Itse en ensinnäkään suinkaan ollut sitä, mitä tavallisessa elämässäsanotaan mallioppilaaksi. Alussa minun oli voitettava aikaisemmistataudeista jäänyt ruumiillinen heikkous. Kun sitten terveenkasvatustavan johdosta vähitellen

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 36
Comments (0)
Free online library ideabooks.net