» » Hirvenhovin Elisa

Hirvenhovin Elisa

Hirvenhovin Elisa
Category:
Title: Hirvenhovin Elisa
Release Date: 2018-12-29
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 86
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 19

The Project Gutenberg EBook of Hirvenhovin Elisa, by Elisabeth Beskow

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Hirvenhovin Elisa

Author: Elisabeth Beskow

Release Date: December 29, 2018 [EBook #58564]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRVENHOVIN ELISA ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HIRVENHOVIN ELISA

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]

Mukaeltu suomennos

Helsingissä,Kustannusliike Minerva Oy,1922.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkänpäärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoaheijastaen.

Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusiavarpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänenryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta,joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herättisekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullutpanneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'inolennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisenahän viehätti.

Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkeinrohkenivat syödä hänen käsistään.

Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaanhelmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivatlopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:

"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laitasamoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."

Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pienivarpunen sen heti ahmien sieppasi.

Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisitiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hänedelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovintilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta jarunollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, onmetsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juokseejoki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaanjärveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen,lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossasohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään,niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsänpuissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet,jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, ettämaailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.

Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinentyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaavesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.

Elisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohiennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolellaoli metsä. Sen helmaan astui Elisa.

Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyttäyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudottelikastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin.Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitäharsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva japuhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi.

Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Senkatolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä eiollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.

Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksiporsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä,vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottukaikenlaisista ryysyistä.

Elisa pujotteli tämän lauman lävitse mummon luokse.

"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.

"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.

Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnuttivähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreittenharhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoahänelle tilastaan.

Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jopäiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa eiluudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, ettätodellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepävasta oli sairashuone!

Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimetasuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusiseuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, silläedelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jotaviimeksimainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa.Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumellametsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsiväteläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksisentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden,että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksisiitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.

Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hänoli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perääja huomasi asiat huonommiksi kuin olisi saattanut aavistaakaan.

Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki selälleen eläimille,jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo,joka äsken näytti puolikuolleena, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahtiistualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikkiporsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona,ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisaoven. Sitten hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollutsuinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kykyhillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaisettiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avuttataltuttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niinvimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muutaneuvoksi kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisatullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenutoven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaansuolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavanerityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Ingavaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynytyhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdotonvastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi mitä suurintatahdonlujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy.Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakinniin kauan kuin hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin,että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tulisytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähänruuanpuolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksimielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidinlähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjiksi.Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki.Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Netottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä ovenettä ikkunan ja laahusti takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkinvoimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle,joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovinkipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpäsiitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän eienää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nytoli. Huh, hänen oli vilu!

TOINEN LUKU.

Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheenjäsenet aamiaiselle.

Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja partajo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänenkasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsamuuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloinei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänenluonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovintilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksimieheksi.

Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaantyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksenja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.

Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraanläsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänenvieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviäsitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille,neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.

Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyimajuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavallatavalla:

"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hänpitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyväkuin enkeli".

Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahtihän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneäja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.

"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomauttimajuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.

"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellutyönjohtajaksi".

"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sittenhuomannut", vastasi majuri huolettomasti.

Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesinauramaan ja jatkoi:

"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaanlaskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tulitähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisimaita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu',kuten sattuvasti sanotaan."

"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero",arveli maisteri.

"Pitäisi kai", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka häneterottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin jasilloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutinuhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistäkuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvinhupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan.'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakinon voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallistatiheämmin työmailla käymään."

"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuukoko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.

"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavannäköiseksi.

Torvald ei ollut millänsäkään.

"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaanykyistä elämäntapaansa".

"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntävaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntäitseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.

"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisitraittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi."

"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minäsiihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin omakynnyksesi, ukkoseni'."

"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen olijuopotellut."

"No, eikö väki silti tehnyt työtä?"

"Teki kyllä."

"No, mitäs siitä sitten? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaaaamusella?"

"Mutta työ ei suju täyttä vauhtia silloin, kun päällysmies on poissa."

"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."

"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.

"Niin olin, ihan aamunkoitteessa."

"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?" kuului ääni Elisantakaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantuijoukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä jasiksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa.Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsasiellä eikä muualla.

"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaasairaana."

"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.

"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden jaraittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassahän oli tavannut mummon.

Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.

"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaastaeroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa jakunniaa tai lokaa ja porsaita".

"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissaeroaminen", sanoi Elisa.

"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee", sanoimajuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivatkärkkymässä kummallakin puolella pöytää.

"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänentupansa", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."

"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuudenhäneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."

"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitseekasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausuiKristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.

Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asiakoski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.

"Ala sinä, Riise, miettiä sellaista luentoa", lisäsi hän.

"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."

"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinäkohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"

"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaanInga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen jajuuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojenkaunopuheiset luennot", sanoi Elisa.

"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljonpuhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."

Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.

"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Muttasinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liianhyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."

"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä setosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaannuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."

Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanutperheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itseasiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin.

Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltuniin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia.Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsajokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterillehän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotkahänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihantodenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hänvuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkinoli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vastaoikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.

"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nytsait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tulesaamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 19
Comments (0)
Free online library ideabooks.net