» » Perheonni

Perheonni

Perheonni
Category:
Title: Perheonni
Release Date: 2019-02-10
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 96
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 14

The Project Gutenberg eBook, Perheonni, by graf Leo Tolstoy

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Perheonni

Author: graf Leo Tolstoy

Release Date: February 10, 2019 [eBook #58858]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PERHEONNI***

E-text prepared by Tapio Riikonen

PERHEONNI

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suomennos

Kuopiossa,Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa,1906.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Murehdimme äitiämme, joka oli syksyllä kuollut, ja olimme koko talvenmaalla, Katja, Sonja [lyhennykset nimistä Katariina ja Sofiia] ja minä.

Katja oli vanha perheenystävä, meidän kaikkein kotiopettaja jakasvattaja. Hänet muistan siitä saakka, kuin alan itseänikin muistaa,ja aina olin häntä rakastanut.

Sonja oli nuorempi sisareni.

Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa.Säät olivat tuuliset ja kylmät, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle.Ikkunat pysyivät melkein aina himmeinä ja jäisinä. Emme voineet juurikoko talven aikana lähteä mihinkään ajelemaan emmekä kävelymatkoille,ani harvoin tuli vieraita meitä katsomaan. Ja jos silloin tällöin jokupistäysikin luoksemme, ei hän tuonut iloa eikä hilpeyttä kotiimme.Kaikkein heidän kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisellaäänellä, aivan kuin olisivat pelänneet jonkun herättävänsä. Ei kukaannauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin nähdessään minut jaerittäinkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa.

Kodissamme vielä tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli vieläilmassa. Äidin huone oli lukittuna ja sydäntäni oikein vihlasi sitänähdessäni. Sittenkin oli siinä jotakin, joka veti minua katselemaantuota kylmää, tyhjää huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani.

Näinä aikoina olin seitsemäntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansaoli äitini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa täydentääkasvatustani. Äitini kadottaminen tuotti minulle syvää surua, muttatunnustaa täytyy, että paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeraltanuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viettäävielä toinenkin talvi turhaan maalla yksinäisyydessä.

Lopulla talvea oli tuo murheen, yksinäisyyden ja, suoraan sanoen,ikävystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestanilähtenyt, en avannut pianoani enkä ottanut kirjaa käteeni. Kun Katjakehoitti minua yhtä tai toista tekemään, vastasin vain: ei minuahaluta, en minä voi, ja sydämmessäni kuulin kuiskeen: Mitävarten?Mitävarten jotakin tekisikin, kun näin turhaan kuluu parhaimmannuoruuteni aika, — mitävarten? Ja tuolle kuiskaavalle "mitävarten?" eiollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni.

Sanottiin että olin laihtunut ja tullut rumemmaksi tuona aikana, muttatämäkin oli minusta yhdentekevää. Mitävarten? Kenen vuoksi…? Minustanäytti, että minun täytyisi viettää koko elämäni tässä yksinolossa jaauttamattomassa ikävässä, josta päästäkseni ei minulla itselläni ollutvoimaa eikä edes toivoakaan. Talven lopulla alkoi Katja tulla jorauhattomaksi minun tähteni ja päätti, tapahtuipa mitä hyvänsä, viedäminut ulkomaille. Mutta tähän tarvittaisiin rahaa, ja me emme ollenkaantietäneet, mitä meille oli jäänyt äitimme kuoleman jälkeen. Joka päiväodotimme holhoojaa, joka oli velvollinen tulemaan järjestelemään meidänasioitamme.

Maaliskuussa tuli holhooja.

"No, Jumalan kiitos!" sanoi Katja minulle, kun taas kerran astelinvarjontapaisesti nurkasta nurkkaan mitään ajattelematta, toimimatta jatoivomatta. "Sergei Michailitsh on tullut ja lähettänyt ilmoittamaan,että hän tulee meille päivällisille, sinun täytyisi tointua, rakasMascha", lisäsi hän, "muutoin voisi hän ajatella sinusta mitä tahansa.Hän on teitä kaikkia niin rakastanut."

Sergei Michailovitsh, läheinen naapurimme, oli ollut isävainajammeystävä, vaikka oli paljon nuorempi häntä. Paitsi sitä että hänentulonsa muutti kerrassaan meidän suunnitelmamme ja saattoimahdolliseksi maalta poispääsemisen, olin minä jo lapsesta saakkatottunut häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, ja kun Katja neuvoi minuakoettamaan virkistyä, tiesi hän hyvin, että kaikista tuttavistammekaikkein vähimmän tahdoin Sergei Michailovitshin edessä esiytyäepämiellyttävässä valossa.

Rakastin häntä jo pelkästä tottumuksesta, niinkuin toisetkin perheemmejäsenet tekivät, Katjasta ja hänen ristityttärestänsä Sonjasta ruvetenaina viimeiseen kuskiin saakka. Tämä taipumukseni häneen oli saanuterityisemmän merkityksen niistä sanoista, jotka äitini oli minulleaikanaan lausunut. Hän oli sanonut, että sellaisen miehen toivoisi hänminulle puolisoksi. Minusta näytti silloin tämä kummalliselta, vieläpävastenmieliseltäkin; sankarini oli aivan toisen näköinen. Minunsankarini oli hoikkanen, laihahko, vaalea ja surunvoittoinen. SergeiMichailovitsh ei ollut enää mikään nuorukainen, sitäpaitsi oli hänsuuri, varsin väkevä ja, niinkuin minusta näytti, aina iloinen. Muttatästä huolimatta säilyivät äitini sanat mielikuvituksessani. Vieläkuusi vuotta taaksepäin, kun olin yhdennellätoista, puhutteli hän minua"sinä"-sanalla, leikki kanssani ja nimitti minua "orvokki-tytökseen".Kuitenkaan en voinut olla välistä hienolla pelolla itseksenimiettimättä, mitä tekisin, jos hän äkkiä pyytäisi minua vaimokseen.

Vähää ennen päivällistä, johon Katja oli laittanut tällä kertaa myöspiirakoita ja spenaattikastiketta, saapui Sergei Michailovitsh. Katsoinikkunasta, kun hän ajoi pienoisessa reessään kartanolle, mutta kohta,kun hän ennätti nurkan taakse, kiiruhdin vierashuoneeseen ja koetintekeytyä sellaiseksi etten näyttäisi laisinkaan häntä odottavalta. Vaankuultuani etehisestä hänen askeleensa, jykeän äänensä ja Katjankävelyn, en saanut vähääkään lepoa enää, minä riensin häntä vastaan.

Hän piti Katjaa kädestä ja puhui hänelle kovalla äänellä, hymyillen.Kun hän näki minut, jäi hän muutamaksi hetkeksi äänetönnä minuakatsomaan, tervehtimättä.

Minun tuli tukala ollakseni, tunsin punastuvani.

"Ah, tekö? Onko mahdollista?" sanoi hän suoralla lämpimällä tavalla, jakättään ojentaen lähestyi minua. "Onko mahdollista niin muuttua? Kuinkate olette kasvanutkin! Äskettäin vielä pienoinen orvokki, nyt jo täysinkukoistava ruusu."

Hän otti suurella kädellänsä minua kädestä ja puristi sitä niinvoimakkaasti ja kiihkeästi, että oikein kärsin siitä.

Olin ajatellut, että hän tervehtisi minua kättäni suudellen, jakumarruin jo häneen päin; mutta hän likisti vain vielä kerran kättänija katsoi varmalla iloisella katseellaan suoraan silmiini.[Venäläisillä on tapana usein tervehtiä toisiansa siten, että herrasuutelee naista kädelle, nainen herraa otsalle. Suoment.]

Kuuteen vuoteen en ollut nähnyt häntä. Hän oli kovin muuttunut: hän olivanhentunut, ruskettunut ja antanut kasvaa parran, joka ei ylipäätäänsopinut hänelle; mutta vieläkin oli hänellä luonnollisen luontevaolotapansa, avoimet, rehelliset ja tarkkapiirteiset kasvonsa, viisaat,loistavat silmänsä sekä hyväntahtoinen, melkein lapsellinen hymyilynsä.

Viiden minuutin kuluttua ei hän enää tuntunut vieraalta; hän oli taaskuin omaa väkeä, ja kohteli sellaisena meitä kaikkia, palvelijoitakin,jotka riensivät ilmaisemaan iloansa hänen tulostaan.

Ei hän ensinkään käyttäytynyt niinkuin tavallinen naapuri, joka äidinkuoleman jälkeen tervehtimään tultuansa pitää asiaan kuuluvanasurumuodoin ja itkusilmin istua aivan ääneti; hän päinvastoin olihyvinkin puhelias ja iloinen, eikä maininnut sanaakaan äidistämme. Tämävälinpitämättömyys näytti minusta alussa oudolta ja sopimattomalta niinläheisen ystävämme puolelta, kuin Michailovitsh oli. Mutta pianymmärsin, ettei se ollutkaan välinpitämättömyyttä, vaansydämellisyyttä, ja siitä olin hänelle kiitollinen.

Illalla laittoi Katja meidät teelle vierashuoneeseen samalle paikalle,jossa äidin eläessä oli tapanamme sitä juoda. Sonja ja minä istuimmeKatjan rinnalle. Vanha palvelijamme Grigorij toi Michailovitshilleisävainajan pitkän piipun, mistä lie sen löytänytkin, ja hän alkoiaivan kuin entisaikoinakin poltella ja kävellä edestakaisin lattialla.

"Suuria muutoksia on tapahtunut tässä talossa, kun oikein ajattelee!"sanoi hän seisomaan pysähtyen.

"Niin on", sanoi Katja huoaten ja samovaaria peitellen katsoivieraaseemme itkuun hyrähtämäisillään.

"Luulen, että muistatte vielä isäännekin", sanoi hän puoleeni kääntyen.

"Muistan vähän", vastasin hänelle.

"Hyvä olisi teidän nyt, jos hän vielä eläisi", sanoi hän hiljaisellaäänellä ja katseli ajatuksissaan pääni päällitse. "Minä pidin hyvinpaljon isästänne!" lisäsi hän vielä hiljempaa, ja minusta näytti, ettähänen silmissään kiilsi kosteata tätä sanoessaan.

"Ja sitten vei Jumala äidin luoksensa!" sanoi Katja, heittäen samallasalveetin teekannulle, otti nenäliinan taskustansa ja hyrähti itkuun.

"Niin on… todellakin on kamalia muutoksia talossa tapahtunut", sanoihän uudestaan ja kääntyi pois päin… "Sonja, näytäpäs minulleleikkikalusi", lisäsi hän hetken perästä ja meni saliin.

Kyynelissä silmin käänsin katseeni Katjaan, kun Sergei Michailovitshlähti vierashuoneesta.

"Sellainen kunnon ystävä!" sanoi Katja.

Ja todellakin lämpimältä ja hyvältä tuntuikin minulle tuon vieraan,hyvän miehen osaaottavaisuus!

Kamarista kuului Sonjan vikinä ja Sergei Michailovitshin teuhaaminenhänen kanssaan.

Annoin viedä hänelle teetä. Silloin kuulimme, että hän istui Sonjankanssa pianon edessä ja naputteli koskettimia Sonjan käsillä.

"Maria Aleksandrovna!" huusi hän sieltä. "Tulkaa tänne ja soittakaavähän!"

Tuntui niin hyvältä, kun hän tuollaisella suoralla ystävällisyydelläpyysi minua. Nousin ja menin hänen luokseen.

"Tämä, — soittakaapas se", sanoi hän avaten eteeni Beethovenin vihostaadagion sonaattiin quasi una fantasia. "Näemme sitten, miten tesoitatte", jatkoi hän, ja meni teelasinensa salin nurkkaan istumaan.

En tiedä mintähden, mutta mahdotonta olisi ollut minun kieltää hänenpyyntöänsä ja tehdä esteitä edes huonon soittoni perusteella.Kuuliaisena istuin pianolle ja aloin soittaa niinkuin osasin, toivoenja peläten hänen arvosteluansa, sillä tiesin hänen olevan musiikintuntijan ja rakastavan sitä. Adagio oli samojen muistojen ja tunteidenäänellinen ilmaisu, jotka keskustelumme ennen teetä oli minussa eloonherättänyt ja soitin siis sen luonnollisesti jotenkin onnistuneesti.Mutta scherzoa ei hän antanut minun soittaa.

"Ei, te ette soita sitä hyvästi", sanoi hän, tullen luokseni, "sejääköön. Mutta tuo edellinen ei ollut huonosti soitettu. Näyttää ettäte ymmärrätte musiikkia."

Tämä kohtuullinen kiitos niin riemastutti minua, että tunsinpunastuvani. Oli uutta ja niin hupaista, kun eli tämä isäni vanhaystävä ja hänen arvoisensa mies puheli minulle vakavasti kuinvertaisellensa, eikä pitänyt enää minua lapsinulikkana, niinkuinentisaikaan.

Katja meni laittamaan Sonjaa nukkumaan, ja me jäimme kahden saliin.

Michailovitsh kertoi minulle isästäni, kertoi kuinka he olivattoistensa kanssa seurustelleet, kuinka iloisesti he olivat eläneetaikoina, jolloin minä vielä istuskelin kirjasten ja leikkikalujenääressä. Näissä kertomuksissa kuvastui isäni minulle yksinkertaiseksi,miellyttäväksi mieheksi, jommoiseksi en ollut tietänyt häntä ennen tätähetkeä. Hän myös kyseli minulta, mikä minua parhaiten miellyttäisi,mitä minä luen, mitä aijon toimia, ja antoi neuvoja ja ohjeita. Hän eiollut enää iloinen ja huvittava leikkitoverini, hän oli vakaa,yksinkertainen, lämminsydämminen ihminen, jota tunsin tahtomattanikunnioittavani ja myötätuntoisuudella kohtelevani. Minun oli kevyt jahyvä olla hänen seurassaan, mutta samalla tunsin ehdotontajännittymistä puhuessani hänen kanssaan. Aristelin jokaista sanaani.Olisin niin mielelläni tahtonut saavuttaa hänen rakkautensa, vaikkavielä tahdoin olla sen saajana vain sentähden, että olin isäni, hänenhyvän ystävänsä, tytär.

Kun Katja oli asettanut Sonjan vuoteeseen, palasi hän luoksemme jaalkoi kertoa vieraallemme alakuloisuudestani, josta en ollut puhunuthänelle sanaakaan.

"Ettepäs olekaan sitten pääasiata minulle sanonut", sanoi Sergei
Michailovitsh nauraen ja nyökytti nuhtelevasti päätänsä minulle.

"Mitäpä siitä olisinkaan puhunut", vastasin hänelle. "Tiettyhän on,että tämä on ikävää, mutta meneehän ikävä ohitse."

Todellakin minusta näytti jo, ettei ikävä olisi ainoastaan hetkeksikarkoittunut, vaan kokonaan kadonnut, ei koskaan takaisin tullakseen.

"Ei ole hyvä, jos ei yksinäisyyttään voi kantaa, ja olettehan jokehittynyt tyttö?" sanoi Michailovitsh.

"Ajattelen kumminkin olevani", vastasin nauraen.

"Mitäpä vielä, huono tyttö, joka elää vain niin kauan kuin elämä häntäihastuttaa, mutta kohta, kun joutuu yksiksensä olemaan, syöpyy suruunsaja kaikki alkaa tuntua niin raskaalta; ei, — kaikki julkisuudenvuoksi, mitään ei itsellenne."

"Luulette kai minusta hyvää", sanoin, edes jotakin sanoakseni.

"Luulen kyllä", vastasi hän hetken vaitioltuansa, "ette turhan tyhjäänole isänne näköinen, teissä on jotakin — —" ja Michailovitshinhyväntahtoinen silmäys kiintyi taas minuun uudelleen, yht'aikaaihastuttaen ja ujostuttaen minua.

Minä havaitsin, että hänen ensin niin iloiset kasvonsa, hänen omituinenaluksi kirkas ja selvä katseensa muuttuivat yhä enemmän tarkkaaviksi jasurullisiksi.

"Ei teidän tarvitse, ettekä te saakaan olla alakuloinen", puhui hän,"teillä on musiikkinne, — ja te ymmärrätte sitä, kirjanne, opintonne,teillä on edessänne koko elämä, johon teidän pitäisi nyt niinvalmistua, ettei jälestäpäin tulisi kaduttavaksi. Vuoden päästä voiolla jo myöhäistä."

Hän keskusteli kanssani, kuin isä tahi setä, ja tunsin että hän samallakaiken aikaa koetti pysyttäytyä kanssani yhdellä kannalla. Minua vähänloukkasi se, että hän uskoi minun olevan häntä alhaisemmalla kannalla,ja se taas ihastutti, kun hän noin paljon pani vaivaa ollaksensaystäväni.

Lopun iltaa puheli hän Katjan kanssa taloudellisista asioista.

"Ja nyt voikaa hyvin, rakkaat ystäväni!" sanoi hän nousten istumasta,tuli luokseni ja puristi minua kädestä.

"Koska saamme jälleen nähdä teitä?" kysäsi Katja.

"Keväällä", vastasi hän pitäen vieläkin kättäni. "Nyt lähden minä
Danilowkaan (meidän toinen maatilamme) katsomaan miten siellä menee.
Järjesteltyäni siellä, mitä voin, menen omien asiaini vuoksi Moskovaan.
Mutta kesällä taas tapaamme toisemme."

"Mutta miksikä olette niin kauan poissa?" kysyin kovin surullisena.

Olin todella jo toivonut saavani nähdä häntä joka päivä, ja nyt valtasiminun taas äkkiä suru ja pelko, että saisin jälleen uupua ikävääni.Lienee tämä huoleni tullut jo huomattavillekin äänessäni jakatseessani.

"Niin, koettakaa työskennellä ja raskasmielisyyttänne karkoittaa",sanoi hän, minusta liian kylmällä ja levollisella äänellä. "Keväällätulen tutkimaan teitä, miten on — —", jatkoi hän ja päästi käteniminuun katsomatta.

Saatoimme häntä etehiseen. Kiireesti puki hän turkkia päällensä, jataas katseli hän minua.

"Näkee turhaa vaivaa — —!" ajattelin itsekseni. "Kuinka hän luuleekinsen minulle niin mieluista olevan, että hän minua katselee? Hyvä mieshän on, kerrassaan hyvä — — — mutta siinä kaikki — —"

Kuitenkin se ilta hurahti pitkälle, ennenkuin Katja ja minä voimmenukkua. Me juttelimme emme hänestä, vaan siitä, miten kesänviettäisimme ja missä seuraavan talven olisimme. Tuo kamala kysymys:"mitä varten!" ei kiusannut minua enää. Minusta näytti perin selvältäja yksinkertaiselta elää ja olla onnellisena, ja tulevaisuudestahäämötti kohtaani paljon onnea. Vanha pimeä kotimme Pokrovskovissa saimielestäni äkkiä valoa ja elämää.

II.

Kevät oli tullut. Entinen raskasmielisyyteni oli kadonnut; se tuntuimuuttuneen unelmoivaksi toivelmain ja halujen luomaksi kevätkaihoksi.En viettänyt enää samaa tyhjää elämää, kuin alkupuolella talvea, minähommailin alituiseen: hoidin Sonjaa, soittelin, luin kirjojani, tahimenin puutarhaan ja astelin kauan, oikein kauan yhtä puistokäytävää taiistuin penkillä, Jumala tietää, mitä ajatellen, toivoen, haluten — —.Välistä istuin koko yön illasta aamuun, varsinkin kun kuu valaisi,kamarini ikkunan ääressä; välistä hiivin Katjan huomaamatta, keveässäyöpuvussani puutarhaan, kiidin kasteista kenttää lammikolle. Kerranmenin

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 14
Comments (0)
Free online library ideabooks.net