» » Islannin kalastajat

Islannin kalastajat

Islannin kalastajat
Category:
Author: Loti Pierre
Title: Islannin kalastajat
Release Date: 2019-02-14
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 201
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20

The Project Gutenberg eBook, Islannin kalastajat, by Pierre Loti,Translated by O. Relander

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Islannin kalastajat

Author: Pierre Loti

Release Date: February 14, 2019 [eBook #58891]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISLANNIN KALASTAJAT***

E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

ISLANNIN KALASTAJAT.

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomentanut

O. Relander

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1890.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Viisi tavattoman harteikasta miestä istui, kyynäspäät pöydän nojassa,juoden, hämärässä kojun tapaisessa, joka haisi suolavedeltä ja mereltä.Kajuutta, joka oli liian matala mokomille kookkaille miehille, kapeniperältä ja näytti suuren kalalokin ontolta sisustalta; se heiluihiljalleen, hitaasti kun unessa, synnyttäen valittavan yksitoikkosenäänen.

Ulkona mahtoi olla meri ja yö, sen varmempaan ei sitä tiennyt; ainoaaukko, joka oli katossa, oli suljettu puukannella, vanha kattolamppuyksin valaisi heiluen edestakasin.

Uunissa paloi tuli; kastuneita vaatteita riippui kuivamassa, nehöyrysivät, höyry sekaantui savuun, joka tuprusi savupiipuista.

Tanakka pöytä täytti melkein koko huoneen, mukautuen tarkasti senmuodon mukaan, parhaiksi oli tilaa jäljellä niin paljon, että mahtuitunkeutumaan sen ympäri, kun pyrki istumaan tammiseiniin kiinnitetyillekapeille kirstuille. Katto oli paksuista palkeista ja niin matalalla,että parhaiksi mahtui suorana istumaan; selän takana olivat makuusijat,jotka näyttivät paksuun puuhun koverretuilta, ne olivat ikäänkunhautakammion komeroita. Kaikki puu oli maalaamatonta ja karkeata,kosteuden ja suolan kovettamaa, kulunutta ja alituisesta käsienkosketuksesta sileäksi hankaantunutta.

Miehet olivat juoneet haarikoistaan viiniä ja siiteriä, ja elämän iloloistikin heidän suorista ja rehellisistä kasvoistaan. Tänään he jäivätistumaan pöydän ääreen ja keskustelivat bretagnen kielellä naisista janaimisista.

Perimmäisessä nurkassa, kunniapaikalla, oli pienellä hyllylläfajanssinen neitsyt Marian kuva. Se oli vanhanpuoleinen, tuomerimiesten suojeluspyhimys, ja hyvin yksinkertaisesti se oli maalattu.Mutta fajanssi-ihmiset säilyvät paljoa kauvemmin kun oikeat ihmiset;ja sen punainen ja sininen puku näyttikin melkein uudelta puisessahökkelissä, jossa kaikki muu oli harmaata ja savustunutta. Montapalavaa rukousta se lie saanut kuunnella vaaran hetkinä; sen jalkojenjuureen oli naulattu kaksi vihkoa tekokukkasia ja yksi rukousnauha.

Kaikki viisi miestä olivat samanlaisissa puvuissa, paksu, sininenvillapusero peitti vartalon, puseron alareuna oli vyötäisten kohdallatyönnetty housujen sisäpuolelle; päähine oli öljytystä palttinastatehty, kypärin muotoinen, sitä kutsutaan suroîst'iksi (lounaseksi,lounastuulen mukaan, joka niillä seuduin tuo sadetta).

He olivat eri ikäisiä. "Kapteeni" oli noin neljäkymmentä, kolme olikahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen välillä. Viides, jota henimittivät Sylvestreksi eli Lurluksi, oli vain seitsemäntoista. Hänoli jo mies ruumiiltaan ja voimiltaan; musta parta, hienon hieno jahyvin kihara, peitti posket; silmät vain olivat lapsen, ne olivatharmaansiniset, erittäin lempeät ja viattomat.

He näyttivät oikein toden teolla nauttivan olostaan, istuessaan lähellätoisiaan ahtaassa, pimeässä majassaan.

… Ulkona mahtoi olla yö ja meri, musta, aava, ääretön ala vettä.Vaskinen kello, joka oli seinään kiinnitetty, näytti yhtätoista —yhtätoista illalla epäilemättä; sade kuului räiskyvän puukattoa vastaan.

Leikkiä laskien he keskustelivat keskenään naimiskaupoista, —sanomatta kuitenkaan mitään sopimatonta. Ei, he tuumailivat sopiviakauppoja niille, jotka vielä olivat naimattomia, taikka kertoivathauskoja tapahtumia mailta, hääjuhlien ajoilta. Jonkunkerran tosin henauruun purskahtaen tekivät hiukan liian selviä viittauksia rakkaudeniloihin. Mutta rakkaus tämänlaatuisten ihmisten käsityksen mukaan onaina raitis ja sen raaimmissakin muodoissa on siinä aina jotain melkeinpuhdasta.

Sillä välin alkoi Sylvestre ikävöidä, kun ei muuatta, jota kutsuttiin
Jeaniksi (bretagnelaiset lausuvat sen nimen: Yann), vielä kuulunut.

Ja missäkäs se sitten viipyi tuo Yann; yhäkö hän oli ylhäällä työssä?
Miksi ei hän tullut alas, hänkin puolestaan ottamaan osaa juhlaan?

— Johan on kohta puoliyön aika, sanoi kapteeni.

Ja nousten pystyyn hän päällään aukaisi puisen luukun, kutsuakseensiitä tuota Yannia. Outoa valoa tulvaili silloin ulkoa kajuuttaan.

— Yann! Yann!… Mies hoi!

"Mies" vastasi ulkoa käreällä äänellä.

Ja se kummallisen kalpea valo, jota oli tulvaillut hetken ajan aukiolleen luukun kautta, oli aivan päivän valon kaltaista. — "Jo onkohta keskiyö!" Kuitenkin se oli melkein kun auringon valoa, ikäänkunhämärtävää valoa, joka heijastui hyvin kaukaa kummallisista peileistä.

Luukku suljettiin, oli taas yö, pieni kattolamppu alkoi taas levittääkeltaista valoaan, ja suuriin saappaisiin puettu "mies" kuului astuvanalas puisia portaita myöten.

Hän astui sisään, mutta hänen täytyi kumartua melkein kaksinkerroin,jotta hän näytti suurelta karhulta, sillä hän oli melkein jättiläisenkokoinen. Ensin hän irvisti ja nipisti nenän latvaansa kitkeränsuolahajun vuoksi.

Hän oli tavallista paljoa suunnattomampi mies, etenkin harteistaan,jotka olivat suorat kun raakapuu. Jos häntä katseli suoraan edestäpäin,niin hänen olkalihaksensa, jotka näkyivät sinisen mekon alta, näyttivättavattomilta palleroilta. Hänellä oli suuret, ruskeat vilkkaat silmät,katse oli ylpeä ja taipumaton.

Sylvestre kietoi kätensä Yannin kaulaan, veti häntä luokseen hellästikun lapsi; hän oli kihloissa Yannin sisaren kanssa, ja kohteli häntäkun suurta veljeä. Toinen antoi hyväillä itseään, ikäänkun leikkisäjalopeura, hymyillen vastaukseksi, jolloin hänen valkoiset hampaansanäkyivät.

Hänen hampaansa, joilla hänen suussaan oli ollut enemmän tilaajärjestyä kun muitten ihmisten, olivat hiukan harvassa ja näyttivätpieniltä. Hänen vaaleat viiksensä olivat aivan lyhyet, vaikk'einiitä koskaan leikattu; ne olivat lujasti kierretyt kahteen pieneensäännölliseen sykkyrään hienopiirteisten huulien päälle: niitten kärjetröyheltyivät kummankin puolen, syvien suupielien kohdalla. Muu osahänen partaansa oli ajettu pois, ja hänen punakoilla poskillaan vieläoli semmoinen terve sametin tapainen hienous, kun hedelmillä, joita eikukaan vielä ole koskettanut.

Lasit täytettiin uudestaan, kun Yann oli istuutunut; laivapoikaahuudettiin täyttämään ja sytyttämään piippuja. Sytyttäessään hänkinsai polttaa vähäsen. Se oli pieni tanakka poika, pullakkaposkinen,serkuntapainen kaikille näille merimiehille, jotka olivat enemmän taivähemmän sukua keskenään; hänen työnsä oli kylläkin raskasta, muttasen ohella oli hän kaiken laivaväen suosikki. Yann antoi hänelle juodalasistaan ja sitten hänet lähetettiin makaamaan.

Sitten taas jatkettiin keskustelua suuresta avioliittokysymyksestä.

Ja sinä, Yann, Sylvestre kysyi, koska me sinun häitäsi vietämme?

— Etkö sinä häpeä, sanoi kapteeni, moinen mies kun sinä, olet joseitsemän kolmatta vuotta, etkä vielä ole naimisissa. Mitähän tytötajattelevatkaan, kun sinut näkevät'?

Hän vastasi kohotellen kauheita olkapäitään, tavalla, jolla hän osoittisuurestikin naisia halveksivansa.

— Häistäni minä itse huolen pidän, ne minä vietän yöksi tai tunniksi,miten sattuu.

Yann oli äskettäin lopettanut viisivuotisen asevelvollisuutensa. Siellähän oli, kanuunamiehenä sotalaivassa ollessaan, oppinut puhumaanranskaa ja tekemään epäilyttäviä arveluita. — Sitten hän alkoi kertoaviimeisestä seikkailustaan, jota näytti kestäneen viisitoista päivää.

Se oli ollut Nantesissa, muutaman laulajattaren kanssa, Eräänäiltana, mereltä palatessaan, hän oli hiukan juovuksissa mennyterääsen ravintolaan. Ovella oli nainen, joka möi mahdottoman suuriakukkasvihkoja kahdestakymmenestä markasta. Hän oli ostanut yhden,tuskin tietäen mitä sillä tekisi, heti sisään tultuaan oli hän sennakannut täyttä vauhtia vasten kasvoja sille, joka lauloi näyttämöllä,— puoleksi hurjana mieltymyksen osoitteena, puoleksi pilkatakseenmokomaa maalattua nukkea, joka hänestä päälliseksi oli aivan liianpunanen. Nainen oli samalla antautunut, ja oli sitten lähes kokonaistakolme viikkoa jumaloinut Yannia.

— Vieläpä hän, minun poislähtiessäni, lahjoitti minulle tämänkultakellon.

Ja näyttääkseen heille sitä, nakkasi hän sen pöydälle kun minkäkinleikkikalun.

Kaiken tämän hän oli kertonut karkein sanoin ja omatekoisin kuvin.Mutta tämä sivistyneen elämän synnyttämä kevytmielisyys ei juurituntunut luonnolliselta näitten alkuperäisten ihmisten keskustassa,se ei sointunut yhteen meren äärettömän hiljaisuuden kanssa, jonkaaavisti vallitsevan heidän ympärillään, sen keskiyön valon kanssa,joka ylhäältä oli sisään tunkeutunut, joka oli muistiin johdattanutnapaseutujen kituvan kesän.

Tämä Yannin puhetapa huolestutti ja hämmästyttikin Sylvestreä. Hänoli viaton lapsi, jota oli kasvattanut kunnioittamaan sakramentteja[avioliittoa pitävät katolilaiset myöskin sakramenttina. Suom. muist.]hänen vanha mummonsa, kalastajan leski Ploubazlanekin kylästä. Aivanpienenä hän oli mummonsa kanssa joka päivä käynyt äitinsä haudallapolvillaan rukousnauhaansa lukemassa. Hautuumaalta, joka oli merenrannalla, näki kauvaksi Kanaalin harmaata vettä, jonne hänen isänsämuinoin oli hukkunut haaksirikkoon. — Koska he, mummo ja hän, olivatköyhiä, oli hänen hyvin aikaiseen täytynyt ruveta kalastamaan, jahän oli siten viettänyt jo lapsuutensa merellä. Joka ilta hän vieläluki rukouksensa, ja hänen silmissään oli säilynyt uskonnollinenvilpittömyys. Hänkin oli kaunis ja Yannin jälkeen oli hän vartaloltaankomein laivamiehistä. Hänen lempeä äänensä ja lapsellinen puhetapansaoli hiukan ristiriidassa hänen korkean vartalonsa ja mustan partansakanssa. Koska hän oli kasvanut hyvin nopeasti, niin hän melkein näyttiihmettelevän sitä, kun oli niin äkkiä tullut harteikkaaksi ja suureksi.Hän aikoi kohta mennä naimisiin Yannin sisaren kanssa, mutta hän eikoskaan ollut vastannut minkään muun tytön helliin katseisiin.

Laivassa oli kaikkiaan ainoastaan kolme makuusijaa, — aina yksikahta varten, ja he makasivat vuorotellen, järjestyksessä, jakaen yönkeskenään.

Kun he olivat päättäneet juhlansa, — jota he viettivätsuojeluspyhimyksenä, Neitsyt Marian taivaasen astumisen muistoksi, —oli jo vähän yli puoliyön. Kolme heistä ryömi makaamaan pieniin mustiinvuodeonkaloihinsa, jotka olivat hautaholvien kaltaisia, ja toisetkolme nousivat laivan kannelle keskeytynyttä suurta kalastustyötäänjatkamaan: ne olivat Yann, Sylvestre ja muuan Guillaume niminen, heidänkotipuoleltaan.

Ulkona oli päivä, ikuinen päivä.

Mutta se oli kalpeata valoa, kalpeata, jommoista ei missään olemuualla; se verhosi esineet ikäänkun sammuneen auringon heijastuksilla.Suorastaan heidän ympärillään alkoi ääretön ulappa, joka oli aivanväritön, ja heidän laivansa lankkujen ulkopuolella näytti kaikki,läpikuultavalta, käsittämättömältä, olemattomalta.

Silmä tuskin saattoi käsittää, mikä oli merta, aluksi se näyttijonkunlaiselta väräjävältä peililtä, jolla ei ollut mitään kuvaaheijastettavana; etempänä se näytti muuttuvan sumuaavikoksi, — jasitten ei ollut enää mitään, ei ollut taivaanrantaa eikä rajoja.

Ilman raitis kosteus oli läpitunkevampaa kun täydellinen kylmyys, jahengittäissä tuntui pian suolanmaku suussa. Oli aivan tyyni, eikä enääsatanut; ylhäällä muodottomat ja värittömät pilvet näyttivät sisältävänkätkettyä valoa, jota ei saattanut käsittää; saattoi nähdä selvästi,vaikka samalla tunsi olevan yön, ja esineiden oudolla kalpeudella eiollut mitään semmoista väriä, jolle olisi nimen löytänyt. Nämä kolmemiestä, jotka olivat siinä, olivat lapsuudestaan saakka eläneet tälläkylmällä merellä, keskellä sen kummia näkyjä, jotka ovat epäselviä kunaaveet. He olivat tottuneet näkemään tämän vaihettelevan äärettömyydenoutoa leikkiä ahtaan lankkuasuntonsa ympärillä, ja heidän silmänsäolivat siihen yhtä tottuneet, kun meren suurten lintujen.

Laiva kellui hitaasti paikallaan, aina jatkaen samaa valitustaan, jase oli yksitoikkonen kun bretagnelainen laulu, jota nukkunut ihminenunissaan tavottelee. Yann ja Sylvestre olivat nopeasti laittaneetkuntoon koukkunsa ja siimansa, sillä välin kun kolmas mies aukaisisuolanelikon ja teroittaen suurta puukkoaan istuutui heidän taakseenodottamaan.

Ei hänen kauvan tarvinnut odottaa. Tuskin he olivat heittäneet siimansakylmään ja tyyneen veteen, niin jo vetivät ylös suuria kaloja,kiiltäviä, teräksen harmaita.

Ja yhä lakkaamatta turskia tarttui koukkuun: nopeasti ja pysähtymättätätä äänetöntä kalastusta harjotettiin. Kolmas mies puhkasi vatsansuurella puukollaan, halkaisi, suolasi, luki, ja suolakalaa, jostaheidän palattuaan piti saada suuret rahat, kokoontui suuriin kasoihinheidän taakseen, tuoretta, vielä märkää kalaa.

Tunnit kuluivat yksitoikkosesti, ja suuressa avaruudessa muuttui valohitaasti; nyt se jo näytti todellisemmalta. Mikä oli ollut vaaleatahämärää, jonkunlaista pohjolan kesän iltaa, muuttui nyt, ilman mitäänvälillä olevaa yötä, aamuruskon tapaiseksi, jota kaikki meren peilitheijastivat välkkyvinä ruusunpunaisina säteinä…

— Todellakin, Yann, sinun täytyisi mennä naimisiin, sanoi äkkiäSylvestre, katsoen veteen, mutta täyttä totta tällä kertaa. Hän näyttisiltä, kun hän hyvin tuntisi jonkun Bretagnessa, jonka hänen suurenveljensä ruskeat silmät olivat vallanneet, mutta hän näytti arastelevankosketellessaan tätä tärkeätä seikkaa.

— Minunko!… Kyllä, kerran minä vielä vietän häitäni — ja hännauroi, tuo Yann, aina yhtä halveksivasti, — mutta en kenenkään meidänpuolen tytön kanssa; ei, minä vietän häitä meren kanssa, ja minä kutsunteidät kaikki tanssiaisiin, jotka minä silloin pidän…

He jatkoivat kalastustaan, sillä ei saanut tuhlata aikaansapuhelemiseen: he olivat keskellä ääretöntä kalaparvea, liikkuvaasärkkää, jota oli kulkenut heidän sivutseen yhtä mittaa kaksi päivää.

He olivat kaikki valvoneet edellisen yön ja vedelleetkolmessakymmenessä tunnissa päälle tuhannen suuren turskan;sentähden heidän voimakkaat kätensä olivatkin uupuneet ja he olivattorkkuneet. Mutta heidän ruumiinsa valvoivat ja jatkoivat itsestäänkalastamisliikkeitä, sillä välin kun heidän sielunsa, ajoittain,vaipui täyteen uneen. Mutta se meri-ilma, jota he hengittivät, olipuhdasta kun maailman ensimäisen päivän, ja niin virkistävää, ettähe väsymyksestään huolimatta tunsivat rintansa paisuvan ja poskensapunottavan.

Aamuvalo, todellinen valo, oli viimeinkin koittanut; niinkun luomisenpäivänä se "oli eronnut pimeydestä", joka näytti taivaan rannallekokoontuneen ja viipyvän siinä suurissa joukoissa. Kun tuli näinvaloisa, huomasi kyllä, että oli ollut yö, — että edellinen valo oliollut epäselvää ja outoa kun uni.

Paksuun pilveen peittyneellä taivaalla oli siellä täällä halkeamia,niinkun aukkoja temppeliholveissa, joiden kautta tunkeutui suuria,punertavan hopeisia valosäteitä.

Alemmat pilvet muodostivat paksun varjovyöhykkeen pitkin taivaanrantaa,tehden kaukaisemman epäselväksi ja hämäräksi. Ne saattoivatkuvittelemaan suljettua tilaa, rajaa; ne olivat kun esiriput, vedetytäärettömyyden eteen, ikäänkun verhoja, jotka olivat levitetytpeittämään liian suurenmoisia salaisuuksia, jotka olisivat voineethämmentää ihmisen mielikuvituksen. Tänä aamuna maailma, Yannia jaSylvestreä kannattavan lankkukyhäyksen ympärillä, näytti kokonaanmietteisiinsä vaipuneelta; se oli muuttunut temppeliksi, ja sädekimput,jotka tunkeutuivat temppelin holvien kautta, pitenivät kuvastuessaanliikkumattomaan veteen, niinkun marmorilattiaan. Ja sitten alkoivähitellen kaukana näkyä toinen kummitus, jonkunlainen ruusunpunainenkorkealla leijuva kaistale, se oli synkän Islannin äärimmäinenkallioniemi…

Yannin häät meren kanssa!… Sylvestre sitä yhä ajatteli, jatkaenkalastustaan, mutta ei uskaltanut siitä puhua. Hän oli käynytsurulliseksi kuullessaan suuren veljensä noin ivaavan avioliitonsakramenttia; ja erittäinkin se oli häntä pelottanut, sillä hän olitaikauskonen.

Hän oli jo kauvan ajatellut näitä Yannin häitä. Hän oli uneksinut,että hän ne viettäisi Gaud Mévelin kanssa, — joka oli Paimpolilainenkaunotar, — ja että vielä ilokseen saisi olla näissä juhlissa,ennenkun hänen täytyy lähteä sotapalvelukseen, viisivuotiseenmaanpakolaisuuteen, josta ei varmaan voinut tietää palaavansa, ja jonkavälttämätön lähestyminen alkoi painaa

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20
Comments (0)
Free online library ideabooks.net