» » Soljalan emäntä

Soljalan emäntä

Soljalan emäntä
Category:
Author: Railo Eino
Title: Soljalan emäntä
Release Date: 2019-02-22
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 54
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 24

The Project Gutenberg eBook, Soljalan emäntä, by Eino Railo

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Soljalan emäntä

Author: Eino Railo

Release Date: February 22, 2019 [eBook #58936]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOLJALAN EMÄNTÄ***

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

SOLJALAN EMÄNTÄ

Kirj.

OSMO IISALO [Eino Railo]

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1919.

I.

Eräänä keväisenä iltapäivänä, jolloin aurinko valaa maisemillesurunvoittoisinta kullanhohtoansa, istui pienen pappilan akkunanääressä mietteisiinsä vaipuneena nuori nainen. Hänen ulkonäössäänoli samalla sekä ylhäiseen vivahtavaa kauneutta että maalaismaistarotevuutta ja terveyttä. Nenä oli hiukan kyömy, suu erittäin kauniistimuodostunut, kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat jotenkinylpeästi tummansinisiä silmiä, ja tukka oli solmittu koruttomalle,mutta naisellisesti arvokkaalle laitteelle. Yksinkertainen ja siistiarkipuku osoitti huolellisuutta ja hyvää makua. Hän oli solakka, muttasamalla terveesti ja luonnollisesti täyteläinen, ja hameen alta esiinpistäytyvä kapea nilkka, sievästi ja joustavasti kaareva jalkapöytäja pieni sekä jäntevä jalkaterä muodostivat hänen olemukselleenikäänkuin sopusointuisen ja sopivan loppukohdan. Ilta-auringon säteidenrusottaessa hänen hiuksissaan ja silmien tuijottaessa uneksivallailmeellä kauas järven toiselta puolen häämöttäviin sinertäviinvaaroihin, muodosti hän siinä viehättävän kuvan, jota ei olisimielellään häirinnyt. Hän oli siinä istuessaan kuin laulu.

Niin oli nyt elämä johtanut siihen, että hän oli yksin. Useitaviikkoja oli hänellä jo ollut aikaa tähän tottua, mutta yhä uudelleenunehtui hän odottamaan, eikö kanslian puolelta rupeaisi kuulumaanpäivällislevoltaan heräävän vanhan harmaapäisen pastorin laulunhyrinää, noita rakastettavia pieniä Bellman-palasia, jotka seurasivatpastoria viehättävänä nuoruuden ajan perintönä ja jotka kertoivatmenneitten polvien elämänilosta ja kulttuurisaavutusten erikoisestasiroudesta. Mutta ei! Ei hymissyt sieltä enää koskaan "NouseAmaryllis", vaan "vartova Tuoni" oli vienyt vanhan laulajan maanpoveen. Tuolla iäkkään valkoisen kirkon juurella, jonka seinät niinkauan olivat kuulleet uskollisen paimenensa lempeätä ja sovinnollistaevankeliumia, makasi hän nyt kädet ristissä ja hymy huulillaan,todistaen sopusointuisen ja puhtaan elämän ihanasta pysähtymisestä.

Rakas isä! Evalla herahtivat kyyneleet silmiin ja hän heitti kirkkoakohti lentosuukkosen. He kaksi olivat olleet toisilleen kaikkikaikessa. Ei voinut lapsi vanhempaansa suuremmalla hellyydellä rakastaakuin Eva isäänsä, eikä isä suuremmalla rakkaudella lastansa kuin vanhapastori ainoaa tytärtänsä. Jo aikoja ennen oli kirkkomaahan kätkettyäiti ja veli, ja niin oli kohtalo kiertynyt omituisesti, että isä jatytär olivat kokonaan yksinäiset ja orvot maalimassa. Ystäviä olikyllä, mutta sukulaisia ei sanottavasti ollenkaan. Sitä enemmän olivathe turvautuneet toisiinsa ja löytäneet toistensa rakkaudesta rikkauden,joka oli kasvattanut heidän sydämensä suureksi.

Mutta isän kuolema ei ollut raskas isku ainoastaan Evan tunteille, seoli musertava hänelle myöskin taloudellisesti. Niin kauan kuin vanhapappa oli elänyt, oli hän uskollisesti ja uhrautuvasti hankkinutsydämensä lapselle kaikki tämän kasvatukseen ja opintoihin menevätvarat, mutta hänen kuollessaan kuivui se lähde. Vanha pastori ei ollutjättänyt mitään muuta omaisuutta kuin nuo kuluneet, mutta silti niinrakkaat huonekalut, ja siitä, oliko hänellä päinvastoin velkoja, eiEva tällä hetkellä ollut ollenkaan varma. Ne asiat oli ystävällisestiottanut hoitoonsa naapuritalon, suuren Soljalan isäntä, tehdäkseenniistä myöhemmin hänelle tilit.

Soljalan suku oli alkuisin samasta juuresta kuin Evankin. Jo ammoinoli siitä talosta lähtenyt toinen veli opin teille, toisen jäädessäviljelemään perintötilaansa, ja tietoisuus suvun samasta juuresta olivuosisatojen kuluessa unohtunut, niinkuin oli unohtunut opin teillemenneeltä isien nimikin. Vasta vanha pastori oli aikoinaan pitäjääntullessaan ottanut sukunsa juuren selville ja mennyt sukutaloonsa sydäntäynnä rakkautta ja romantiikkaa. Ja hänet oli otettu siellä vastaankuin sukulainen, vaikka tälle suvun asteelle ei enää määritelmäälöytynytkään. Siitä asti oli Soljalan vanha isäntä ollut pastorinparas ystävä, jota hän nyt oli seurannut samaan vanhaan kirkkomaahan,missä suurin osa näistä juurevan suvun jykevistä jäsenistä odottiylösnousemusta.

Eva katsoi Soljalaan päin, joka pilkotti kaukaa tuolta laakson toiseltapuolen. Soljalan nuori isäntä, Juho, oli ottanut isänsä ystävyydenikäänkuin perinnöksi ja ilmestynyt pastorin sairastuessa pappilaantyynenä ja harteikkaana. Elävästi muisti Eva sen illan Helsingissä,jolloin häntä tultiin hakemaan puhelimeen. "Se on maalta", oli sanottu,ja hän oli iloinnut, luullen saavansa puhua isänsä kanssa. Mutta sieltäolikin kuulunut syvä ja kumiseva miehenääni. "Minä olen SoljalanJuho… Hyvää päivää, Eva-neiti… Täällä on…" Sitten oli ääni hiukanepäröinyt, kunnes oli lausunut vakavasti ja hiljaisesti: "Isänne onsairastunut ja pyytää Evaa kotiin. Tulkaa heti. Hevonen on vastassaasemalla."

Ja niin oli kaikki tapahtunut, eikä sitä voinut auttaa. Hautajaistenjälkeen oli Juho tullut Evan luo ja sanonut tyynesti ja vakaasti:"Tahtoisin mielelläni auttaa Eva-neitiä näissä käytännöllisissäasioissa. Isämmehän pitivät toisiaan sukulaisina ja isäni varmastitekisi samoin kuin minä nyt."

Ja Eva oli katsonut häntä silmiin ja sanonut vain: "Kiitos, Juho!"

Hän oli lapsuudesta saakka ujostelematta sinutellut Juhoa, silläolivathan he leikkitovereita, mutta Juho oli puolestaan aina siinäsuhteessa arastellut. Hän sanoi mieluummin persoonattomasti "Eva" tahivarsinkin vierasten läsnä ollessa "Eva-neiti". Erittäinkin sen jälkeen,kun Eva oli tullut yläluokille ja ylioppilaaksi, oli Juho yhä enemmänikäänkuin aristunut. Hän oli harvasanainen ja vakaa mies, jonka korkeamuoto oli viime vuosina häipynyt yhä enemmän Evan mielestä. Vasta viimetapausten johdosta se oli uudelleen kohonnut hänen näköpiiriinsä.

Eva katsoi Soljalaan päin ja mietti. Nyt olivat asiat kehittyneetsiihen, että hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös. Hänen täytyi muuttaapois pappilasta ja ruveta ansaitsemaan elatustansa, mutta miten? Nuosanomalehtileikkeleet tuossa pöydällä, joissa etsittiin seuraneitiätahi kotiopettajatarta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta. Hänenopintonsa olivat olleet niin kaukana käytännöllisen elämän urilta,ettei niitä voinut näin äkkiä leiväksi muuttaa. Kansakoulunopettajanväliaikaista tointa hän sentään voisi hakea. Hoitaa sitä ja samallalukea. Niin. Se olisi eräs mahdollisuus.

Samassa kuuli hän ulko-oven avautuvan. Hänen sydämensä jysähtiomituisesti ja aivoissa vilahti ajatus, että hänen kohtalonsa olinyt häntä etsimässä. Veri pysähtyi hetkeksi hänen suonissaan jahän painoi vaistomaisesti kädellään rintaansa. Sitten koputettiinovelle ja Juho astui sisään. Auringon säteet sattuivat häneen juurihänen ilmestyessään näkyviin, heijastuen hänen vankasta tukastaan japunertavasta, päivänpolttamasta ihostaan. Eva tuijotti häneen kuinsäikähtyneenä. Juho oli tuossa seistessään kuin entistä harteikkaampija voimakkaampi, jollakin tavalla vaistomaista kunnioitusta herättävä.

Naisen silmällään hän jälkeenpäin muisti mieltymyksellä huomanneensa,että Juholla oli tässäkin tilaisuudessa vain tavallinen kotikutoinenpukunsa, ja että hän uskalsi esiintyä paljaassa puhtaassapaidankauluksessaan, tavoittelematta maaseutuoloissa aina hiukanepäilyttävän värisiä kovia kauluksia. Ja kuin hukkuva viime hetkelläänhän muisti Juhon lapsuudesta saakka kaiken, mitä heillä oli ollutyhteistä, muisti sen, mitä Juho oli nyt viime aikoina hänen hyväkseentehnyt, ja tunsi sydämessään lämmintä kiitollisuutta ja ystävyyttä.

Ystävyyttä? Niin, vakuutti hän itselleen. Mutta Eva ei olisi ollut senainen, mikä oli, ellei hän olisi huomannut, että Juhon katse oli viimeaikoina viivähtänyt hänessä niin pitkään, niin omituisesti. Ja kun hänmuisteli tarkemmin, huomasi hän, että tuo sama katse oli seurannuthäntä varhaisesta nuoruudesta saakka. Leikki hän tahi teki työtä, ainakun Juho oli saapuvilla, seurasi häntä tuo sama katse, joka tälläkinhetkellä häneen kohdistui.

Juho oli tervehtinyt häntä ja istuutunut. Hänen pieni ja pehmeä,sormiltaan vielä lapsellisesti lihavahko kätensä oli kokonaan kadonnutJuhon suureen, voimakkaaseen kouraan. Jossakin siellä takatajunnassavilahti naiselle vaistomainen ja miellyttävä turvautumisen ja tuenhakemisen halu. Juho katsoi häneen jälleen omituisesti ja sanoi:

— Ethän pahastu, jos uskallan kysyä, mitä olet nyt ajatellutasemastasi? Ymmärräthän, ettei se asia ole minulle samantekevä — joisäsikin vuoksi.

Evan kiitollinen mieliala herkähti lämpimäksi.

— Hyvä Juho! En ole osannut vielä mitään päättää. En tiedä edes, minnetästä muuttaisinkaan.

— Entä lukusi?

— En voi mennä ainakaan ensi syksynä Helsinkiin. Olen ajatellutkesäksi kotiopettajattareksi… Ja… ja… talveksi ehkä johonkinkansakouluun… Siellähän voisi ohella lueskellakin.

Juho liikahteli rauhattomasti ja katseli hattuaan. Hän tahtoi sanoajotakin, mutta ei näyttänyt saavan oikeasta päästä kiinni. Lopuksi hänmutisi:

— Niin. Kesäksi. Mitäpä kesästä. Etkö voisi tulla Soljalaan kesäksi?
Olisi aikaa harkita… ja miettiä… Olisit tervetullut.

Eva hymyili.

— Kiitos, hyvä Juho! Mutta ymmärräthän, etten minä mielelläni voitulla Soljalaan… Se ei ehkä olisi oikein sopivaa — siellä kun ei ole— emäntää. Isä ei varmaankaan sitä sallisi…

— Niin. Soljalassa ei ole emäntää…

Se tuli Juholta matalalla, hiukan toivottomalla äänellä, ikäänkuinvahingossa. Hän kumartui katsomaan lattiaan. Mutta Eva meni punaiseksija hänen sydämensä rupesi uudelleen jyskyttämään. Vasta nyt hänhuomasi, miten sopimattomasti hän juuri nyt oli tullut maininneeksituosta emännättömyydestä. Juho voisi vaikka miten käsittää väärin.Hämillään hän katsoi ulos, ja syntyi jännittävä hiljaisuus.

Juho liikahteli levottomasti ja Eva ikäänkuin näki sen. Mutta sittenolikin Juho aivan hiljaa, niin että Evan täytyi vaistomaisestikatsahtaa häneen. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja silloin selvisiEvalle kaikki.

Juhon katseessa oli niin sanomattoman paljon arkaa hellyyttä, janoavaapyyntöä ja pidätettyä, kirkkaasti tuikkivaa ja kumpuavaa intohimoa,että Eva ei voinut sitä kestää, vaan käänsi päänsä pois. Veri rupesikiertämään hänen suonissaan, hänen kätensä vapisivat hänen sylissään,ja kuin sumun läpi kuuli hän Juhon vapisevalla ja tukahtuneella äänelläsanovan:

— Voisitkohan, tahtoisitkohan, Eva, tulla Soljalaan emännäksi?
Pitäisitkö sen arvoisena? Minä olen aina sinua sydämestäni rakastanut.
Ja tämähän olisi muutenkin hyvä ratkaisu. Tulisit rinnalleni takaisin
sukutaloosi — jos muuten voit?

Eva painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Se tuli jotenkinitsestään, tunteitten ja äkillisten sielullisten kokemusten ristiriidanja yllätysten tuloksena. Hän ei voinut puhua mitään. Hän tunsi, kuinkaJuho keveästi laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja kuuli hänenpuhuvan hiljaa ja vakavasti:

— Älä vastaa tällä hetkellä mitään, vaan jää miettimään, voitko.Jos voisit rakastaa minua ja tulla vaimokseni, niin ihana ja suurityö odottaa sinua Soljalassa. Olen tosin vain talonpoika ja sinäsivistynyt, hienostunut herrasnainen, mutta minusta tuntuu, etteivätne säädyt saa enää olla eivätkä ole vieraita toisilleen. Ja, rakasEva, ellet voi minua ottaa, niin tiedä, että niin kauan kuin minäolen Soljalan isäntä, ei sinun tarvitse miettiä, mistä saat varatlukujesi lopettamiseksi. Olen rikas, olet joka tapauksessa Soljalanvanhaa sukua, ja sen päämiehenä pidän minä suvusta huolen. Ellet katsovoivasi ottaa lahjaksi, niin ota lainaksi — yhtä epäitsekkäästiannan molemmat. Ja nyt, tyynny, suo anteeksi, mieti, mutta jää jokatapauksessa ystäväkseni. Ilman sinua jäänee Soljala ainaiseksiemännättä. Hyvästi!

Kuin unessa kuuli Eva askelten poistuvan ja poisti kätensä silmiltäänikäänkuin säikähtyneenä. Mitä oli tapahtunut? Miksi oli hänelle tehtytällainen tarjous? Oliko hän sen arvoinen? Juho? Hän ei ollut koskaanajatellut Juhoa sillä tavalla. Ei ketään muutakaan. Hän oli ollutisänsä rakastama lapsi, joka oli ajatellut vain häntä ja itseään hänenvanhuutensa turvana. Nyt… nyt hän oli nainen.

Ylpeyden ja riemun tunne tulvahti hänen sydämeensä. Kuka nainen eiolisi ylpeä tällaisista voitoistaan? Mutta rakastiko hän Juhoa? Se oliratkaiseva kysymys.

Kevät-illan kuulakkuus tummeni pehmeäksi hämäräksi ja päivän kajastuspainui kapeaksi viivaksi taivaanrannalle, hämyisten metsien taa. Vanhanvalkean kirkon seinät kumottivat vielä aavemaisina tummien puittenvälitse ja koko luonto tuntui ikäänkuin odottavan jotakin ihmettä.Maa vartoi salaperäisen kiihkon valtaamana, kun kevät syleili sitätulisella innollaan. Yhä tulvivien tunteittensa vallassa pujahti Evaulos, riensi vanhalle hautuumaalle ja painui siellä isänsä ristinjuureen. Hän ei pelännyt, sillä hänen isänsähän oli läsnä. Rakasisä! Hänen huolensa ja ahdistuksensa sulivat uusiksi kyyneliksi,kunnes hän oli tuntevinaan isänsä vapisevat kädet hiuksillaan. Kutenennen silittivät ne nytkin hänen hiuksiaan hellästi, sanomattomanrakkaasti ja varovaisesti, kuin olisi siinä ollut jotakin hentoa jasärkyvää. Lapsi-raukka! Hän oli aina ollut isän "lapsi-raukka", sillävanhuksen rakastava ja säälivä sydän ei ollut löytänyt sopivampaa sanaasuurelle tunteelleen. Ja hän näki yht'äkkiä edessään isänsä lempeät,ryppyiset kasvot, näki hänen siniset, valoisat silmänsä ja kuulihuulten rohkaisevasti kuiskaavan: "Lapsi-raukka! Jumala auttaa. Jumalaratkaisee."

* * * * *

Niin olivat siitä kuluneet viikot ja niiden varrella kypsynytlopullinen päätös.

Eva oli pyytänyt sulhaseltaan, ettei pidettäisi mitään vierashäitä,vaan toimitettaisiin vihkiminen kaikessa hiljaisuudessa. Juho olisiihen suostunut, tosin katsahtaen häneen hiukan kummastuneesti. Kun hesitten illalla olivat saapuneet vihittyinä Evan kotoa ja jääneet kahdenSoljalan suureen vierashuoneeseen, jossa kesäyön pehmeä hämärä vallitsija johon kartanon suuresta pihlajasta tunkeusi huumaava mesituoksu,aukeni Evalle yht'äkkiä ikäänkuin uudessa todellisuusvalossa se asema,johon hän nyt oli joutunut. Hän oli taistellut ja tutkinut, hän pitiJuhosta ja kunnioitti häntä, mutta tällä hetkellä, jolloin avioliitontodellinen läheis-elämä oli alkava, huomasi hän, ettei hän ollut siihensittenkään valmis. Se peloitti häntä, se oli hänelle voittamattomanvastenmielistä, ja vaisto sanoi hänelle, että tunteissa pitää ollavielä jotakin enemmän kuin mitä hänellä oli, ennenkuin se oli onnessaja autuudessa mahdollista. Eva tunsi siinä silmäillessään miestänsä,joka tyynenä istui ikkunan pielessä katsoen ulos ikäänkuin hiukanhämillään, kuinka hänen ihoaan pitkin kulki viluttava väristys jakuinka tuntematon hänelle sittenkin sielun syvimmältä pohjalta olituo mies ja koko se rotu ja maailma, johon mies kuului. Evan erottisiitä, sen hän nyt kauhistuen huomasi, vuosisatojen sekä henkinen ettäruumiillinen hienostuminen, joka tuntuu tuhansinakin eri vivahduksinaja josta luopuminen alentaa, kiduttaa ja tappaa sen sielun, johonse on päässyt kotiutumaan. Mutta miksi hän sitten otti Juhon? Tällähetkellä hän ei itsekään perustelujaan ymmärtänyt. Ne tuntuivathänestä nyt kestämättömiltä, suorastaan vääriltä ja epärehellisiltä.Epärehellisiltä Juhoa kohtaan. Niin raskaasti voi hellä omatuntoparhaimmankin menettelyn johdosta syyttää.

Eva tunsi, kuinka veri jätti hänen kasvonsa ja kuinka kylmä tuskanhiki helmeili hänen jäsenillään. Hän vilkaisi avatusta ovesta näkyväänvalmiiseen aviovuoteeseen, joka maalaisena ja

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 24
Comments (0)
Free online library ideabooks.net