» » Arkielämää

Arkielämää

Arkielämää
Category:
Title: Arkielämää
Release Date: 2019-03-03
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 160
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 25

The Project Gutenberg EBook of Arkielämää, by Elisabeth Beskow

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Arkielämää

Author: Elisabeth Beskow

Translator: Anna Kurimo

Release Date: March 3, 2019 [EBook #58999]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ARKIELÄMÄÄ ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ARKIELÄMÄÄ

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]

Suomentanut

Anna Kurimo

Sortavalassa,Karjalan kirjakauppa- ja kustannusliike,1906.

1.

"Katsoppas kuinka kirkasta vesi on! Voi aivan selvään eroittaa kivetpohjassa!" huudahti Erik ihastuksissaan ja kumartui veneen laidan yli.

Hän ja hänen kaksoissisarensa Anna olivat juuri mieluisallasoutoretkellään kahdenkesken.

Heidän isänsä oli Vesterlångan kirkkoherra. Pappila sijaitsi kauniillapaikalla, Helsinglandin kauneimman järven, laajan Långsjön rannalla.

Lapset veneineen olivat kulkeneet etäälle kodista. He soutelivat nythitaasti pitkin Braxenlahden tyyntä vedenpintaa. Ei näkynyt jälkeäkäänihmisasunnoista. Lahtea varjostivat lehtevät rannat ja salmi, jokajohti siihen varsinaisesta Långsjö-järvestä, oli niin kapea jakiemurteleva, että sitä oli vaikea huomata. Sisarukset olivat ikäänkuineroitetut maailmasta. Ainoastaan yhdessä kohden, mistä joku vuosisitten oli metsä palanut, oli ranta aukea. Tuli oli kuitenkin huomattuheti alussa ja rajoitettu ulkonevaan niemeen. Siellä hohtivat nytpuolukat punaisina mustien kantojen välissä.

Oi Erik, ajatteles, että on jälellä vaan muutamia viikkoja, kunnessinun täytyy lähteä kouluun, sanoi Anna huoaten. "Kuka sitten souteleeja leikkii minun kanssani?" "Uh! Älä nyt ajattele mitään ikävää",vastasi poika. "Keksikäämme sen sijaan jotakin oikein hauskaa. Minätunnen haluavani jotakin erityistä ja tavatonta juuri nyt. Etkö sinävoisi ehdottaa jotakin?"

"Poimisimmeko puolukoita palaneelta niemeltä", ehdotti hän.

"Ei, se on niin tavallista. Keksi jotakin parempaa!"

"Jospa menisimme maihin pienelle niityllemme ja rupeisimme telmimään",ehdotti Anna edelleen.

Erik katsoi miettien mainittua niittyä kohti, joka pilkisti esiinviheriänä ja houkuttelevana, tummien kuusten keskeltä.

"No, olkoon menneeksi", sanoi hän iloisesti. "Tunnen itseni todellakinhalukkaaksi telmimään."

Hän ojensi reippaasti käsivarsiaan, joiden lihakset pullistuivatpoikamaisen raittiina ja voimakkaina. Anna, joka istui soutamassa,suuntasi veneen rantaa kohti. Erik seisoi keulassa, ketjut kädessä,valmiina hyppäämään maihin, heti kun uskaltaisi.

Sitten kun lapset olivat sitoneet veneen rantaan, menivät hepensaikon läpi ylös niitylle ja rupesivat telmimään. Se kävi siten,että he ajoivat toisiaan takaa, reippaasti juosten ympäri, painivatja heittivät toisiaan kumoon. Tätä kutsuttiin "kaksinkertaiseksitelmimiseksi." "Yksinkertaistakin telmimistä" harjoitettiin väliinvaihtelun vuoksi. Silloin juoksi kumpikin yksinään, heitti kuperkeikkaaja kieri kuin mieletön ikään lyhyessä ruohossa, potkien ja viuhtoenkäsillä ja jaloilla, mitä iloisimman innostuksen valtaama. Vähän aikaateuhattuaan väsyivät lapset leikkiin ja istuutuivat, läähättäen janauraen vastapäätä toisiaan, maahan.

"Kuinka hauskaa sentään on telmiä! Ei se ollut niinkään hullu keksintö",sanoi Erik ja otti lakin päästään antaakseen raittiin kesätuulenvilvoittaa otsaansa.

"Niin, nyt on sinun vuorosi ehdottaa jotain hauskaa", vastasi Anna.

Erik mietti ja katseli ympärilleen. Silloin sattui hänen katseensasuureen, litteään kiveen, joka oli niityn syrjässä, ja hänen silmänsäalkoivat äkkiä säteillä.

"Entäs jos leikkisimme pakanoita", sanoi hän. "Kuinka me sillointeemme?" kysyi sisar innostuneena.

"Me loihdimme. Niin pakanatkin tekevät ja käyttävät kiviä alttareina.
Tuo kivi on mainio." Ja Erik juoksi ylös.

"Mitä se loihtiminen on?" kysyi Anna ja seurasi häntä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi hän ylenkatseellisesti. "Se on melkeinsamaa kuin uhraaminen."

"Mutta mitä me sitten uhraamme?"

"Täytyy keksiä jotakin", vastasi Erik ja istui aijotulle alttarilleenmiettimään.

"Mutta sano, kenelle me uhraamme?" kysyi Anna, joka seisoi hänenedessään, kädet selän takana, täynnä innostusta.

"Metsän jumalalle."

"Onko semmoinen olemassa?"

"Ei, ei todellisuudessa. Mutta me leikimme, että semmoinen on,ymmärrätkö?"

"Mutta kuinka voimme me uhrata hänelle, kun häntä ei ole?"

"Oh, sinä olet niin nenäkäs. Keksi sen sijaan jotakin sopivaauhrattavaa!"

"Soutaisimmeko palaneelle niemelle ja poimisimme puolukoita metsänjumalalle", ehdotti Anna.

Sanottu ja tehty. He soutivat sinne ja poimivat puolukoita Annanesiliinaan.

"Mutta eikö ole väärin uhrata metsän jumalalle? Eikö se ole epäjumala?Miksi emme yhtä hyvin voi uhrata omalle Jumalallemme?" kysyi Anna, kunhe olivat saaneet tarpeeksi marjoja ja soutivat takaisin niitylle.

"Ei", vastasi Erik. "Hän ei pidä siitä, että Hänen kanssaan leikitään."

He astuivat maihin.

"Poltammeko me puolukat?"

"Ei, meillä ei ole tulitikkuja, mutta tehkäämme vesiuhri. Nytolemme juhlallisia", sanoi Erik. "Asetu tuohon ja pitele puolukoitaesiliinassasi, niin panen minä ne alttarille."

Anna totteli. Hänen sydämensä sykki juhlallisesta tunnelmasta,johon sekaantui vähän pelkoakin, kun veli kaamealla äänellä lausuisalaperäisiä loitsuja hitaasti kourallaan ajaen puolukoita alttarille.

"Hokus pokus filolokus, memsalis, pakaralis, huks taksura, labunakriks" luki hän.

"Oi, Erik, katsos minun esiliinaani! Mitähän äiti sanoo?" sanoiAnna, keskeyttäen juhlallisen loitsun. "Mitä nyt!" kysyi velikärsimättömästi, keskeyttäen lukunsa.

"Katso, kuinka se on tahraantunut puolukoista", valitti tyttö.

"Ja sinä itket sitten noin vähästä! Ole sen sijaan iloinen. Näkyyhän,että metsän jumala on ottanut vastaan lahjamme, koska tahrat ovatjääneet jälelle", lohdutti Erik.

"Olisin kernaammin suonut, ettei hän olisi huolinut siitä. Nyt toruuäiti minua", mutisi Anna.

Mutta Erik ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi lorujaan, kunnes kaikkipuolukat olivat loppuneet esiliinasta.

"Nyt ajamme me vettä niiden päälle", sanoi hän, "ja sitten on uhrivalmis. Liitä kätesi yhteen maljaksi, niin käy se kyllä päinsä. Mekaadamme seitsemän maljaa kumpikin."

He tekivät niin. Puolukat makasivat siinä niin kosteina, punaisinaja tuoreina. Anna ei voinut olla ottamatta hyppysellistä niistä japistämättä suuhunsa.

"Anna, mitä sinä teet?" huudahti Erik niin kiivaasti, että Annaparalta oli marjat mennä väärään kurkkuun. "Kuinka voit sinä ottaauhrimarjoista? Nyt en ihmettelisi vaikka metsän jumala tulisi ja veisisinut tuossa paikassa."

Anna raukka kalpeni säikähdyksestä ja katsoi tuskallisesti metsään päin.

"Minä otin niin vähän", änkytti hän.

"Ei se auta", sanoi Erik ankarasti, "nyt täytyy sinun joka tapauksessatehdä parannus. Mene hakemaan kuusen kuorta ja aseta sitä marjojenpäälle! Se pistelee, niin että se kelpaa katumusharjoitukseksi."

Erik istuutui maahan, tyytyväisenä erinomaiseen päähänpistoonsa,katsellakseen kuinka sisar täytti hänen käskyään.

"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, kun väsyi odotukseen ja nälkä rupesimuistuttamaan, että päivällisaika oli lähellä, "nyt luulen, että metsänjumala on lepytetty ja sinä olet sovittanut rikoksesi."

He menivät alas rantaan soutaakseen kotiin. Anna koetti turhaan saadapieniä pihkaisia käsiään puhtaiksi, Erik souti ja hän istui perässä.

"Kuules", sanoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, "minä en pidä metsänjumalasta, enkä tahdo enää uhrata hänelle."

"Sinä teet tuhmasti", sanoi Erik lyhyesti. "Miksi et tahdo uhrata?"

"Siksi, että se on epäjumala. Ei se varmaankaan ollut oikein tehty."

"Mutta mehän leikimme vaan."

"Niin, se on tietty", myönsi Anna, mutta ei ollut sentään oikeintyytyväinen. "Minä olisin tahtonut uhrata oikealle Jumalalle."

"Sitten eivät puolukat olisi riittäneet. Se mitä uhrataan Jumalalle,täytyy uhrata todellisesti, eikä vaan leikillä, ja sen täytyy ollajotakin."

"Mitä sitten on uhrattava Jumalalle, josta hän huolisi, ja miten se ontehtävä?" kysyi Anna. Erik mietti.

"Niin, minä luulen esimerkiksi, että jos annamme rahamme lähetykselle,niin uhraamme jotakin Herralle, jonka hän ottaa vastaan", sanoi hän.

"Minulla on kolme kruunua ja kaksikymmentä äyriä säästölaatikossani",sanoi Anna vitkalleen, "luuletko, että Hän tahtoisi, että antaisin ne?"

"Kyllä luulen, että hän tulisi iloiseksi, jos tekisit sen."

Anna istui ääneti ja seurasi silmillään aironlapaa, joka nousi jalaski vedessä. Se näytti niin kauniilta vaipuessaan lahden tyyneenpintaan, jota myöten vene kiiti eteenpäin. Pian puikahti se lahdestavarsinaiseen järveen ja Erikin voimakkaasti soutaessa suuntasi sekulkunsa suoraan sitä rantaa kohti, missä Vesterlångan pappila sijaitsija kylpi elokuun auringon valossa.

"Ota kiinni nyt! Kas noin!"

Erik veti sisarensa avulla kevyen veneen kauas maalle. Sitten juoksihän suorinta tietä keittiöön katsomaan mitä päivälliseksi laitettiin.

Anna meni lastenkamariin ja otti laatikostaan pienen rasian, jossa hänsäilytti rahojaan. Hän laski kuinka paljon niitä oli.

"Kuinka paljo minä annan?" kysyi hän itseltään. "Eiköhän kaksikymmentääyriä riittäisi, niin saisin pitää loput itse?"

Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihen. Antaisiko hän vaan pienen osanJumalalle ja pitäisi suuremman osan itse? Ei. Puoletko sitten? Muttaeikö hän rakastanut Häntä tarpeeksi antaakseen Hänelle kaikki? Jos hänpitäisi edes nuo kaksikymmentä äyriä itse ja ostaisi niillä karamellia?Mutta ei, eikö hän voisi uhrata niitäkin Jumalalle?

Anna oli aikonut hankkia itselleen niin paljo näillä rahoilla. Mistäolikaan hän saanut päähänsä tuon uhraamisen ajatuksen, joka eiollenkaan antanut hänelle rauhaa?

Mutta uskoisikohan Jesus, että hän rakasti Häntä, ellei hän tahtoisiantaa Hänelle mitään? Reippaasti ja päättävästi tyhjensi Anna rasiansisällön käteensä, jonka puristi lujasti kiinni. Sitten juoksi hänisän työhuoneeseen, missä tiesi lähetyssäästölaatikon pienine, päätäännyykäyttävine neekeripoikineen olevan hyllyllä. Hän nousi seisomaantuolille ja pudotti lantin toisensa jälkeen laatikkoon. Joka kerrankun neekeripoika nyykäytti kiitoksensa, tuli Annan sydän kevyemmäksi.Vihdoin hyppäsin hän tyhjin käsin lattialle ja tunsi itsensä iloiseksityönsä johdosta.

Kukaan ei ollut nähnyt hänen tekoaan, eikä hän kehdannut puhua siitä.
Ainoastaan Erikin korvaan kuiskasi hän salaisuutensa.

"Kuuleppas, minä olen uhrannut kaikki rahani Jumalalle", sanoi hän.

"Oh, teitkö todellakin sen?" sanoi Erik pitkään ja katsoi hämmästyneenähäneen.

"Tein, enkä minä ollenkaan kadu", vakuutti hän.

"Kas vaan, sinä, joka sentään tavallisesti olet niin ahne", sanoi hänveljellisen suoralla tavallaan.

"Olen niin kyllästynyt teidän puheisiinne minun ahneudestani, ettätahdon näyttää teille, etten olekaan niin ahne. Minä aijon tullaanteliaaksi."

"Sepä hauskaa. Tahdotko sitten alottaa antamalla minulle pienen ruskeankivipallosi", ehdotti Erik.

"Kyllä, sinä saat sekä sen, että sinisen", vastasi Anna jalomielisesti,mutta kun veli todellakin otti hänen molemmat pallonsa, joutui hänhämilleen.

2.

Omenat alkoivat kypsyä puutarhassa. Lapset eivät saaneet ottaa puista,mutta pudonneet hedelmät kuuluivat heille. Sen vuoksi vallitsi aamusinjalo kilvoitus ylösnousemisessa, sillä se, joka ensimmäiseksi ehtipuutarhaan, sai tavallisesti hyvän saaliin hedelmistä, jotka olivatpudonneet yöllä.

Eräänä aamuna heräsi Anna jo kello viisi ja hyppäsi ihastuksissaanvuoteelta. Nyt ei ainakaan ole kukaan ehtinyt ennen häntä! Hän pukeutuikuumeentapaisella innolla ja riensi ulos.

Kaste kimalteli käytävillä, marjapensaissa ja puiden oksilla. Luontoheräsi uuteen eloon auringon säteitten voimasta.

Ei ketään ollut näkyvissä. Anna kiiruhti heti astrakaanipuun juurelle,mutta, ihmeellistä, siellä ei ollut ainoatakaan omenaa. Olikotodellakin ollut niin tyyni yö? Hän astui kaalimaahan, omenapuun alle,ja etsi olisiko mahdollisesti sinne pudonnut joku. Mutta ei sielläkäänollut mitään.

Silloin kuului iloinen "hyvää huomenta!" Anna kääntyi ja näki Erikinistuvan pienillä portailla aivan lähellä. Lakkia piteli hän polvillaan.Se oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Takin ja housuntaskut olivatarveluttavan pulleat. Oi kuinka hänen hymyilynsä Annan mielestäoli kiusoittava! Hän kääntyi vihoissaan pois vastaamatta veljensätervehdykseen.

"Oletko pahoillasi nyt kun petyit?" kysyi Erik.

Anna polki jalkaa.

"Aina sinä ehdit ensimmäiseksi. Vaikka minä nousisin ylös keskelläyötä, olisit sinä sentään ehtinyt ottaa kaikki omenat", huudahti hänitkuun pillahtamaisillaan.

Mutta Erik vaan hymyili.

"Tule ja istu tähän portaille ja odota, niin ehkä vielä putoo jokuomena", sanoi hän, "muista, ettei yö vielä ole loppunut. Makaahan kokotalon väki vielä."

"Sitten istun minä ainakin sinun edessäsi, niin että minä ehdinensiksi, jos putoo", sanoi Anna yhä vieläkin vihaisena ja istui pariporrasta alemmaksi veljeään.

Siten istuivat he hetkisen vaieten ja odottaen.

Sitten otti Erik hiljaa suurimman ja kauneimman omenansa ja heittisen sisarensa pään yli puuhun, niin että se putosi sen alle. Nuolennopeudella juoksi Anna ja otti sen.

"Katso, Erik, minä sain sentään! Näin suurta ei sinulla olekaan",huudahti hän riemuiten.

"Ei sinun olisi tarvinnut olla niin vihainen", vastasi Erik vaan.

Anna istui taas paikalleen. Hän oli nyt leppynyt ja toivehikas. Pianputosi omena taas alas, kuten äskenkin ja sitten vielä yksi. Silloinrupesi Anna aavistamaan pahaa.

"Eihän nyt tuule ollenkaan, mistä siis johtuu, että niin monta omenaaputoo?" ihmetteli hän.

"Yöllä on tuullut ja ne ovat silloin alkaneet irtaantua", selitti Erik.

"Mutta sinun lakkisi oli äsken niin kukkuroillaan ja nyt on se vaanreunojaan myöten", huomautti hän epäillen.

"Minun oli sääli sinua, kun et saanut yhtään, vaikka nousit niinvarhain ylös", tunnusti Erik.

"Mutta sittenhän ne ovat sinun omeniasi?"

"Ei, ne ovat sinun nyt. Sinä saat ne."

"Kiitos! Voi kuinka sinä olet kovin hyvä", sanoi Anna ja häpesisydämessään, että oli ollut niin vihainen äsken.

* * * * *

Oli joululoma luistinjäineen ja kelkkamäkineen. Veljet olivat tulleetkotiin kaupungin koulusta ja riemu oli ylimmillään.

Eräänä aamuna, kun lapset heräsivät, oli koko Långsjön pinta yhtenäainoana kirkkaana iljanteena. Heti aamiaisen jälkeen menivät henauttimaan siitä. Pojat, Kurt ja Erik, olivat taitavia luistelijoita jaAnnakin oli jo hyvällä alulla. He olivat luistelleet hetkisen, kun äitituli alas rantaan heidän pienen, nelivuotisen sisarensa kanssa.

"Katsokaas Evaa", huudahti Kurt ja riensi pienokaista vastaan.

Eva oli kaikkien lemmikki. Kurt kohteli häntä kuin pientäkuningatartaan ja tämä ottikin vastaan hänen suosionosoituksensa pienenkuningattaren tyynellä arvokkaisuudella.

Hankittiin kelkka ja Eva istui siihen. Veljet vetivät kilvassa kelkkaa,äidin kävellessä vieressä.

Pikku Eva taputti ihastuneena käsiään. Punaiset posket kävivättalvikylmässä vieläkin punaisemmiksi. Sitten sai hän juosta jäälläveljien pidellessä kiinni molemmista käsistä. Jos hän kaatui,kannattivat veljien voimakkaat käsivarret häntä, niin ettei hän koskaanloukannut itseään. Hän nauroi ja

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 25
Comments (0)
Free online library ideabooks.net